Laadukasta jälkeä, oli alusta mikä hyvänsä
Dreamcast hyytyi markkinoiden puristuksessa, mutta yksi asia, joka Segan silmäterästä tullaan muistamaan on sen laadukas pelitarjonta. Firman heitettyä pyyhkeen kehään oman konsolinsa suhteen avautuivat nämä rikkauden kätkevät portit muulle pelikansalle. Niin Dreamcastin nimikkopeleiksi muodostuneita pikkuklassikoita kuin Segan lahjakkaiden pelitiimien uusimpia tuotoksia vyöryy eri alustoille ja moni pelaaja tulee niistä ilahtumaan. Vuoden alkua piristää Dreamcastin lisäksi PlayStation 2:lle muutaman viikon viiveellä tullut Rez. Kevään ykköspeliksi tästä ei ole, suuremmat ja puhutummat tapaukset menevät ohi, mutta Rez lämmittää kummasti kun pakkanen huurustaa ikkunalasit.
Ensimmäinen seikka, joka Rezista otetaan esittelyssä toisensa jälkeen esille, on kehittäjien omaperäinen ratkaisu graafisen maailman suhteen. Matka tietokoneen syövereihin etenee yksinkertaisin vektorein piirrettyjä käytäviä pitkin. Loistokkuutta ei kuitenkaan jää uupumaan, vaan maisemaa väritetään runsain räjähdyksin, ja pelkistetty ympäristö antaa upeasti tilaa erilaisille valoefekteille. PlayStation 2:n taipuvaisuus sahalaitoihin näkyy Rezissä selkeästi, mutta kun peli pääsee vauhtiin, ei tällaisiin seikkoihin tule kiinnitettyä huomiota. Kuvallinen anti tukee hyvin pelin tunnelmaa, mutta on suurine kontrasteineen ja välähdyksineen raskasta katsottavaa. Päänsärky pahenee nopeasti Rezin parissa, joten parhaiten pelistä nauttii, kun olo on virkeä.
Matkakohde on tuttu, nähtävyydet uusia
Pelaaminen on ajan haaskausta pahimmasta päästä eikä Rezinkään takana ole varsinaisesti mikään maailmoja parantava ajatus. Tietokoneen sisäinen maailma käy harvemmin laitteen käyttäjän mielessä, mutta Tetsuya Mizuguchin johtaman tiimin se on innostanut luomaan ennenkokematonta graafista säihkettä ja musiikillista kekseliäisyyttä pursuavan peliympäristön. Tulevaisuus nähdään ikävässä valossa: rikollisuus on pesinyt tietoverkkoihin ja viimeisetkin järjestystä ylläpitävät voimat nujerrettu. Vaikka epävakaa kybermaailma kuhisee viruksia ja keikkuu hädin tuskin pystyssä, toivoa on ilmassa: verkon sydän Eden on vaipunut unten maille, mutta pelaajan seikkailun tavoite on herättää se tuomaan vakaus. Tosiasiassa tarinasta on turha välittää, se on jälleen kerran loistava tekosyy hauskalle pelille.
Rez vaikuttaa räiskyvine näkyineen vaikeammalta peliltä kuin todellisuudessa onkaan, etenkin kun toiminnan tiimellyksessä vauhti yltyy ajoittain päätähuimaavaksi. Kuitenkin kovin vähästä täytyy huolehtia, jotta pelihahmo etenee ruudulla ja iloa piisaa. On melkeinpä uskaliasta julkaista tänä päivänä näin rehellisen yksinkertaisesti kontrolloitava peli. suuntaohjaimien lisäksi peukalo joutuu harvoin tarttumaan useampaan kuin yhteen nappiin. Kuvan alareunassa vipeltävä hahmo kulkee jokseenkin omia reittejään ja pelaaja keskittyy suojelemaan sitä posauttamalla vastuksina toimivia viruksia ja saastuneita ohjelmistoja koodinpätkien taivaaseen. Järjestelmän voi lyödä lukkoon hetkeksi tasoista löytyvillä Overdrive-virityksillä, mutta pitkälti pelaaminen säilyttää tyylinsä puhtaana räiskintänä. Ohjauksen alainen hakkeri muuntaa menestyksen myötä olomuotoaan, mutta loppu ei ole ikinä kaukana, hävitys ei ole perustilasta kuin parin perille menneen vihollisohjuksen päässä.
Ilotulitusta alusta kaukana siintävään loppuun
Taustamusiikki saa käsitteenä aivan uuden merkityksen Rezin myötä. Ääniraita nivoutuu saumattomasti muuhun pelaamiseen luoden ainutlaatuisen tunnelman. Kun tahdista on kerran napannut kiinni, ei audiovisuaaliselta huviretkeltä ole ulospääsyä. Kappaleiden kanssa samassa sykkeessä tanssiva bittiympäristö imee tehokkaasti pelaajan mukaansa ja Reziä on mahdoton kuvitella ilman toimintaa säestävää konejumputusta. Artisteja on haalittu elektronisen musiikin eri kolkilta ja kyseisen genren harrastajat saavatkin varmasti enemmän irti näiden aikaansaannoksista. Ja vaikka kenishiit ja joujoukat eivät sano niminä mitään vaan suosikit löytyvät vähän eri ympyröistä, nauttii avoimin korvin Rezia lähestyvä padin rämpyttäjä täysin sieluin tyylillä suolletusta musiikista. Täysin muusikot eivät ole päässeet ammentamaan luovuudestaan, sillä äänipuolen pitää toimia pelaajan silmissä aukeavan näkymän ehdoilla. Reziä ei ensimmäiseksi tule verrattua sellaisiin tuttuihin musiikkipohjaisiin pelisarjoihin kuin PaRappa The Rapper tai Bust A Groove, mutta se jatkaa uskollisesti näiden osoittamalla tiellä. Rezissä enemmän kuin missään aikaisemmin musiikki sulautuu toimivasti muun pelattavan yhteyteen. Sävelinä ja rytmeinä ilmaan katoavat viholliset tekevät pelistä korville herkkua.
Ympyrät eivät ole aivan niin yksitoikkoiset kuin taustatarinasta saattaisi olettaa, vaan teknologiasta ihottumaa saavat ja sen parissa ahdistusta kokevat ovat kaikesta huolimatta kotonaan Rezin aistikkaassa pelimaailmassa. Tasojen luomiseen on uhrattu selvästi keskimääräistä enemmän työtunteja ja kulutettuja aivosoluja, vaikutteita on kertoman mukaan ammennettu aina egyptiläistä ja intialaista kulttuuriperintöä myöten. Paitsi aiheensa ja tietysti musiikkinsa ansiosta, kentät erottuvat toisistaan erilaisine väripaletteineen. Jokainen tehtävä tähtää alueen analysointiin ja puhdistukseen vieraasta tiedosta ja vahingollisista tekijöistä. Mitä syvemmälle verkon sisuksiin pääsee, sen paremmin pelaaja palkitaan. Eteneminen käy vaihtamalla kerrosta tietyissä pisteissä ja niin ääni- kuin kuvallinenkin tausta vaihtuu aina uuden pinnan löytyessä. Vaikka viholliset ovat hyvin palikkamaisia ja pinnat varjostamattomia, yllättävät matkan päässä kohdattavat pomot aina näyttävyydellään. Milloin vastaan asettuu ihmismäisen muodon ottava palomuuri tai pelaajan tuhoamiseen tähtäävä järjestelmä, esitys on aina huikaiseva. Tilantuntu on vangittu erinomaisesti Reziin, kun jättimäisen vihollisen tuhoaminen etenee ja tämä rakentuu tuhon partaalta uuteen uskoon. Pelihahmo on auttamattoman pieni, kun tietovaltakunnan holvit aukeavat, ja tämä tunne välittyy televisiota tuijottavalle. Nopeasti läpäistäviä peruskenttiä löytyy neljä, mutta kovalla yrityksellä aukeaa pari lisää. Salaisuuksia pelistä löytyy mittava määrä muutenkin kunhan taivalta jaksaa taittaa, ja kun peliin on sisään päässyt, niin mikä ettei. Rez yltyy täyteen iskuun vasta ahkeran pelaamisen tuloksena, mutta on toki jo alkuhetkistä viihdyttävä kuin mikä.
Yhtymäkohtia muistoihin ja kauemmaksi
Ulkonäkö henkii komeudestaan huolimatta retrotunnelmaa, nähtiinhän näin riisuttua vektoripohjaista kuvaa viimeksi tosikäytössä vuosia sitten. Vaikka peleissä tärkeintä on pinnan alta löytyvä liha, ei Rezia voi olla vertaamatta muutamaan samaa tyyliä noudattelevaan peliin yksistään graafiselta pohjalta. Atarin pelihalleihin valmistamat Tähtien Sota -ammuskelut tulevat ainakin mieleen. Kieltämättä nykyään ei LucasArtsilla päädyttäisi vääntelemään Tie Fightereita ruudulle vihreästä rautalangasta, mutta nämä tietotekniikan kivikaudelta peräisin olevat pelit eivät ole lainkaan kaukana Rezin lähtökohdista. Ajatus Kuolemantähden onkaloissa paukuttelusta ei vain enää tunnu jännittävältä, kun samaa menoa sävykkäämmin maustein tarjoillaan Segan uutuudessa. Myöhempää tuotantoa oleva halpapeli vib-ribbon musiikkipelejä vääntävältä NanaOn-Shalta ykkös-PlayStationille jakaakin sitten Rezin kanssa ulkoisen kuoren lisäksi paljolti sisältöä. Levyasemasta kaikuvan ääniraidan tahdissa liikehtivä pupu kehittyy ja alenee olomuodoittain aivan kuin Rezin hakkeri, ja onhan rytmitaju tässäkin tapauksessa lyömätön apuväline.
Vaikka eteen tulee koko ajan uusia haasteita, ei voi kiistää, etteikö Rez alkaisi käydä tyhjiin pakostakin pitkälle venyneiden peli-iltojen seurauksena. Rezin kaltaista omaperäistä luomusta ei toivoisi lypsettävän loppuun jatko-osien vyöryllä, mutta lisälevy saattaa hyvinkin tulla kysymykseen. Pelin sieluna toimiva musiikki kun tulee ymmärrettävästi nopeasti liian tutuksi. Onneksi, tuottaja Mizuguchin sanoin, "Rezin kehitys on jatkuvaa". Pelin takaa löytyvä United Game Artists on jo nyt yksi pelialan jännittävimmistä tekijöistä, kuuluuhan tuleviin julkaisuihin jo aikoja sitten Dreamcastilla ihastuttaneen ja sittemmin PlayStation 2:lle rantautuneen Space Channel 5:n jatko-osa. Jatkossa heiltä on lupa odottaa miltei mitä tahansa, vaikka Rezin vetovoimasta tulee harva peli lähivuosina menemään ohi.
Avaruusräiskintöjen kulta-aika oli joskus, kun prosessointivoiman kannalta taloudellisin tausta pelikoneen piirrettäväksi oli tyhjyyttä ammottava tähtitaivas. Noista ajoista ovat niin koneet kuin pelitkin kehittyneet yhä monisärmäisemmiksi. Mutta Rez osaltaan todistaa, ettei mikään ole oikeasti muuttunut. Pelaamisen ilo irtoaa vähin eväin, vaikka ulkokuori onkin koreampi ja musiikki pauhaa kuin viimeistä päivää. Kun pelattavuus on kohdallaan ja tunnelma ylimmillään, ei enempää voi vaatia. Arvostelijat suunnalta jos toiselta ovat verranneet Rezia innokkaasti niin taiteeseen kuin klubikokemukseenkin. Kieltämättä peliin on imetty vaikutteita molemmista suunnista, mutta mikä Rezista tekee erikoisen on sen toteutus, joka koostaa monenkirjavista lähteistä täydellisyyttä hipovan viihdepaketin. Se vetoaa varmasti tavalla tai toisella jokaiseen sivustakatsojaan näkö- ja kuuloaisteja kiihottavine tehosteineen, mutta vasta ote peliohjaimesta liimaa tv-tuoliin. Anna tila ja aika, Rez vie sinut mukanaan.
