Nintendo Finland sai varsin mielenkiintoisen ja varteenotettavan mahdollisuuden testata GameCube-pelikonsolin Japanin sekä Yhdysvaltojen versiota ja niiden neljää peliä (Luigi's Mansion, Wave Race: Blue Storm, Super Monkey Ball ja Star Wars: Rogue Squadron II) Suomen Nintendon maahantuojan Agerexin toimistolla. Minä (Esa Mäkijärvi) sekä toinen hahmo tämän sivun takana, Griever, kokeilimme Cubea muutaman tunnin ja seuraavassa hieman ajatuksia ensitunnelmien jälkeen.
HUOM! Pelien esittelyissä saattaa esiintyä joitain spoilereita, joskin todella pieniä, mutta jos haluat pitää ihan kaikki yllätykset vielä salassa, ei kannata välttämättä lukea tätä artikkelia loppuun asti.
--
Konsoli:
Esa Mäkijärvi: En todellakaan tule säästämään teitä näiden ensitestiraporttien suurimmalta kliseeltä GameCuben osalta, sillä itse konsoli on todella pieni. Vaikka olen itsekin lukenut paljon itse konsolin pienuudesta, niin lopullinen koko tuli silti pakostakin yllätyksenä. GC on todellakin itse näettävä luonnossa, jotta sen pienuuden pystyy itse käsittämään. Kyseessä on kuitenkin kaikkiaan erittäin kompakti laite, ja ainakin minun silmääni se miellytti melkoisesti. Erityisen mukana lisä koneessa oli sen päässä oleva kantokahva, jonka avulla ainakin käytännössä Cubea voi kannella ympäriinsä esimerkiksi matkoille pienellä vaivalla. GameCubessa korostuu kaikkiaan hyvä suunnittelu, joten Nintendolle on syytä nostaa hattua.
Japanin ja Yhdysvaltojen konsoleiden välillä ei ole minkäänlaista eroa pakkauslaatikoita lukuunottamatta. Japanin GC:n pakkauslaatikossa on lisänä kätevä kantokahva, kun taas Yhdysvaltojen GC-laatikko on huomattavasti tyylikkäämmän oloinen.
Griever: Kun ensimmäistä kertaa näin GameCuben livenä, kieltämättä se näytti lähes naurettavan pieneltä. Ja tätä en tarkoita siis negatiivisessa mielessä. Hetken kuitenkin konetta käänneltyä ja väänneltyä huomaa, että koneen suuri korkeus ja kuutiomaisuus luo siitä isomman kuvan, kuin mitä se todellisuudessa on. Jos koneesta olisi tehty hieman matalampi ja leveämpi, se näyttäisi entistä pienemmältä, mutta kuitenkin liian perinteiseltä. Omaperäisyys, tällä kertaa kuutiomaisuus vei voiton - luultavasti hyvä ratkaisu.
Mutta kun itse koneen huumasta oli selvinnyt ja otti ohjaimen käteen hieman epäröiden johtuen sen pienestä koosta, huomaakin kuinka se menee lähes automaattisesti oikeaan asentoon. Siinä sitä ajattelee, että kylläpä ovat ajat muuttuneet sitten suorakulmion muotoisen 8-bittisen ohjaimen. Mutta kuten sanoin, ohjain on erittäin ergonomisesti suunniteltu; ehdottomasti yksi parhaista ikinä tehdyistä kontrollereista. Napit ovat oikeaoppisesti sijoitettu, lukuunottamatta Z-napin hämäävää sijaintia, johon kuitenkin tottuu.
Mutta kuten kaikki tietävät, itse kone ei ole se joka määrää, vaan pelit. Ja tähän mennessä kiitos Nintendon tarkan laatutarkkailun, ei Cubelta löydy ensimmäistäkään alle keskitason olevaa peliä. Ja siitähän se on hyvä lähteä.
--
Ohjain:
Esa Mäkijärvi: Itse ohjain on hyvin lelumainen monessa suhteessa -- tämä johtuu lähinnä ohjainen nappuloiden värityksestä, mutta myös siitä, että kyseinen kapula on hyvin kevyt ja tuntuu hauraalta. Kokonaisuutena ohjain sulautuu käteen ja joskus tuntuu jopa siltä, että et pitelisi sitä lainkaan kädessäsi -- pelaaminen on hyvin luontevaa, eikä nappuloiden sijoittelu voisi olla paremmin tehty lukuunottamatta ylimääräistä Z-olkapäänappulaa, joka tuntuu olevan ylimääräinen jälkikäteen tehty lisäys ohjaimen suunnitteluun. Erityisesti minua miellyttivät huomattavasti Nintendo 64-ohjaimen analogitikkua tukevampi GC-analogitikku, johon on otettu selvästi mallia Dreamcastin ja Sonyn DualShockin analogisista tikuista. Tämä on hyvä askel, sillä enää ei jatkuva pelaaminen ainakaan käytännössä johda ohjaimen rikkoutumiseen analogisen tatin hajottua, kuten N64:llä oli ikävänä tapana. Lisää kehuja ansaitsevat ehdottomasti myöskin analogiset olkapäänappulat, joissa on sisäänrakennetut painesensorit. Ne tuntuivat toimivan kerrassaan upeasti.
Koonsa puolesta Cuben ohjain suurin piirtein saman kokoinen kuin Nintendo 64-ohjain, joskin kuitenkin hieman pienempi. Lisäbonuksena ohjaimessa on myös sisäänrakennettu tärinätoiminto, joten Nintendo 64-tyylistä Rumble Pak-lisäosaa ei tarvitse ostaa erikseen. Itse tärinätoiminto ei ollut vielä kovin suuressa käytössä testaamissani peleissä, joten siitä on paha sanoa sen enempää.
Kokonaisuutena kuitenkin GameCuben peliohjain oli ehdottomasti miellyttävin ohjainkokemukseni tähän asti ja se kertoo varsin paljon kapulan suunnittelijan Shigeru Miyamoton ammattitaidosta.
--
Pelit: Yleistä peleistä
Esa Mäkijärvi: GameCube-pelien Japanin versiot tulevat ehkäpä hieman yllättäenkin pienissä muovikoteloissa, mutta Yhdysvaltojen versiot saapuvat Xbox- ja PS2-pelien tavoin tyylikkäissä DVD-koteloissa. DVD-koteloissa on mukana paikka yhden muistikortin säilyttämiseen. Itse pelit tulevat mini-DVD -formaatissa.
Latausaikoja ei peleissä esiintynyt lainkaan (!) Super Monkey Ballin muutaman sekunnin alkulatausta lukuunottamatta. Tämä oli erittäin miellyttävä yllätys. Myös itse peleihin pääsee käsiksi todella nopeasti: GameCube-logo tulee ruudulle ja sitten päästäänkin jo itse asiaan. Odottaa ei siis todellakaan tarvitse.
Lopuksi erikoismaininnan ansaitsee se, että jos sinulla on peli kesken ja avaat kannen, ruudulle lävähtää teksti "Please Insert Disc". Kun kannen nyt sulkee uudestaan, peliä voi jatkaa täysin samasta kohdasta ilmaan minkäänlaisia ongelmia.
HUOM! Japanin ja Yhdysvaltojen versioiden välillä ei ollut eroja Englannin ja Japanin tekstien lisäksi lukuunottamatta Luigi's Mansionia, jossa ylimääräisenä ekstrana on alkuvalikossa saatavilla oleva lyhyt Pikmin-pelin traileri.
--
Pelit: Luigi's Mansion (tekijä: Nintendo, pelityyppi: seikkailu, pelaajia: 1)
Esa Mäkijärvi: Ensimmäinen kokeilemani peli oli luonnollisesti Nintendon oma Luigi's Mansion, joka tuli todella siistissä DVD-kotelossa PlayStation 2- ja Xbox-pelien tavoin. Nintendon pahvikoteloajat alkavat siis vähitellen onneksi olla ohi ja pelien säilyttäminen hyvässä kunnossa tulee olemaan jatkossa helpompaa. Joka tapauksessa, itse pelissä Luigi perii mysteerisen kummitustaloa hyvin epäilyttävästi muistuttavan kartanon, jota Mario lähtee innoissaan tutkimaan. Luonnollisesti Mario katoaa kartanon uumeniin ja Luigin on lähdettävä pelastamaan veljeään. Sankarimme astuessa kartanoon komeiden välianimaatiopätkien saattelemana, hän tapaa oudon ja kieltämättä kajahtaneen oloisen tiedemiehen, joka selittää, että kartano on täynnä aaveita. Aaveet ovat karanneet paikkaa kansoittavista maalauksista ja Luigin tehtävänä on palauttaa ne niille kuuluville paikoille. Tähän tarkoitukseen tiedemies antaa sankarillemme pölynimurin sekä taskulampun, joiden avulla olisi tarkoituksena pysyä järjissään kartanon uumenissa.
Peli alkaa harjoitusosiolla, jossa pelin kieltämättä aluksi hieman monimutkaiselta kuulostava ohjattavuus iskostetaan pelaajan selkäytimeen. Normaalista analogitatista pelaaja nimittäin ohjaa taskulampun valokeilaa ympäriinsä ja keltaisesta C-analogiohjaimesta itse pelihahmo liikkuu ympäriinsä. Tämän oppimiseen kuluu hieman aikaa, mutta harjoitusmoodi auttaa ehdottomasti melkoisesti.
Itse seikkailun tarkoituksena on siis haamujen palauttaminen takaisin omille paikoilleen kartanon tauluihin. Tämä tapahtuu kätevästi ensin osoittamalla taskulampun valokeila haamuja kohti ja imemällä sitten nopeasti haamut pölynimurin uumeniin. Seikkailun varrella pelaaja kohtaa lukuisia erilaisia aaveita, joihin ei ole toistaiseksi syytä paneutua sen enempää. Luvassa on kuitenkin varsin hauskoja yllätyksiä.
Aaveiden yllättäessä ja samalla pelästyttäessä sankarimme, luvassa on hauska pelästymisanimaatio, jossa Luigi juoksee paniikissa ympäriinsä.
Haamujen etsimiseen Luigi käyttää Game Boy Horror-tavaraa, jonka pelin sisällä saa käsiinsä. Se näyttää tavalliselta Game Boy-taskukonsolilta, mutta pitää sisällään tukuittain hyödyllistä infomaatiota aaveiden ja muiden tavaroiden etsimisen helpottamiseksi.
Visuaalisesti Luigi's Mansion on erittäin kauniin oloinen ja etenkin valoefektit hivelevät silmää. Erityisen iso bonus tulee lisäksi latausaikojen olemattomuudesta pelaajan siirtyessä huoneesta toiseen. Äänipuolella on omasta mielestäni luvassa OK-tavaraa.
Alussa tuntuu kuitenkin ehdottomasti siltä, että Luigi's Mansion toistaa itseään aika pahasti, mutta lukuisten lukemieni artikkelien mukaan myöhemmällä peluuajalla luvassa on paljon seikkailua parantavia elementtejä. Pikaisen peluukokemukseni perusteella "etsi aave-vangitse aave-mene eteenpäin"-kaava toisti kuitenkin itseään jatkuvasti, mikä ei luvannut hyvää jatkoa ajatellen. Jään silti varsin mielenkiinnolla odottamaan.
Griever: Täytyy myöntää, että tämä oli hieman erikoinen veto. Sen sijaan, että perinteen mukaisesti olisi julkaistu koneen mukana Mario-peli, parrasvaloihin astuikin Luigi, Marion veli.
Luigin tehtävänä on pelastaa Mario kartanosta, jonka hän "voitti kilpailusta johon ei edes osallistunut". Hieman hämärältä kuulostaa, ja sitä se kieltämättä onkin. Talo on nimittäin täynnä kummituksia, joita edes Mario ei saanut tapettua. Mutta Luigi tapaakin kartanossa henkilön, joka antaa hänelle imurin, jolla voi imeä kummitukset pois tieltään. Eli taas poiketaan perinteestä, eikä tapeta vihollisia päälle hyppäämällä, vaan tällä kertaa kättä pidemmällä.
Luigin ohjaus on (vaikka moni taho onkin haukkunut) varsin sujuva. Ei ehkä yhtä vauhdikas, kuin Mario 64:ssä aikoinaan, mutta toimiva kuitenkin. C:llä ohjataan imurin, lampun tjms. suuntaa, ja "tatilla" taas liikutetaan Luigia.
Onhan tämä tietysti hieman erikoinen, mutta kaikesta huolimatta kelvollinen Mariomainen peli. Ei missään nimessä huono ostos, johan sen kertovat myyntiluvutkin Luigi's Mansion ollessa Jenkkimyyntilistojen ykkösenä GC:n listoilla. Kyllähän suklaa on suklaata vaikka sen joukosta pähkinöitä löytyisikin.
--
Pelit: Wave Race: Blue Storm (tekijä: Nintendo, pelityyppi: ajopeli, pelaajia: 1-4)
Esa Mäkijärvi: Wave Race: Blue Storm oli ainakin omasta mielestäni testissä olleista peleistä ehdottomasti paras Rogue Squadron II:n jälkeen. Itse en ole liiemmin Wave Racen Nintendo 64-version parissa aikaani viettänyt, joten ainakin minun on paha sanoa, miten paljon GC- ja N64-versiot eroavat toisistaan. Käsitykseni mukaan WR: Blue Storm ja WR 64 ovat hyvin samanlaisia pelejä ja edeltäjää pelanneet tuntevat varmasti olonsa kotoiseksi tässä jatko-osassa.
Visuaalinen yleisilme on kerrassaan erinomainen ja etenkin aaltoefektit ovat häikäisevän upeasti toteutettu. Myös eri säätilat näyttivät komeilta, etenkin ennakkoon paljon kohuttu myrskymoodi, jossa aaltojen koko todella vaikuttaa pelattavuuteen tehden pelikokemuksesta kertaheitolla erilaisen.
Ohjattavuus oli alussa hieman hakusessa, mutta ainakin minä sisäistin sen hyvin nopeasti ja nyt pelaaminen luonnistuu täydellisesti. Äänimaailma jää sensijaan hieman taustalle, mutta kokonaisuutena Wave Race: Blue Storm on ehdottomasti ostoslistallani.
Griever: Se on täällä taas, entistä ehompana. Ja sanoessani "entistä ehompana", tarkoitan sitä todella.
Pelin tulille laiton jälkeen ensimmäisenä silmään pistää loistavasti mallinnettu vesi. Se ei ole tylsän tasainen, eivätkä aallot tule konemaisesti tasapaksuina annoksina. Taivas heijastuu sen pinnasta realistisesti ja tunnelma pysyy korkealla kuin malariakuume. Tähän on siis todellakin panostettu. Myös pelin yleinen grafiikka on silmälle puhdas ilo. Ajajat ovat animoitu hyvin, eivätkä ne seiso paikallaan kuin nallit kalliolla.
Seuraavaksi huomaa ohjauksen. Aluksi säikähtää pienoista viivettä ja miettii, että missä vika kun skootteri tuntuu olevan kokoajan karilla. Muutaman minuutin pelaamisen jälkeen kuitenkin koko komeus aukeaa kuin salamaniskusta ja peliajan pidetessä sijoitukset senkuin nousevat nousemistaan. Tässä vaiheessa kaikki on jo selvää - peli on loistava.
Kun pelin kaksi tärkeintä elementtiä, pelattavuus ja grafiikka ovat kohdallaan ja niiden yhteistyö toimii, on pelaaminen silkkaa juhlaa. Vesiskootterit todellakin käyttäytyvät veden päällä kuin oikeastikin ja vauhdin tuntua ei ole liioiteltu, saati sitten vähätelty.
Pelin äänetkään eivät ole huonot. Vesiskootterin pörinä luo mukavasti tunnelmaa, aina ilmalennossa olosta veden alla käymiseen asti olennaisella korkeustasollaan. Selostajankin ehkä hieman liioiteltu joka tilanteen hehkutus tuo hauskan arcademaisen fiiliksen.
Wave Race: Blue Stormin edustaessa samaa tasoa muiden GameCube -pelien kanssa, sitä voi pitää varsin varteenotettavana vaihtoehtona pelivalintaa tehtäessä GC:n oston yhteydessä. Ainakin allekirjoittanut odottaa innolla Blue Stormin siirtymistä NintendoFINin arvostelupenkkiin; aika näyttää koska tämä tapahtuu.
--
Pelit: Super Monkey Ball (tekijä: Sega, pelityyppi: puzzle, pelaajia: 1-4)
Esa Mäkijärvi: Segan Super Monkey Ball oli ehdottomasti pelikokemuksena todella positiivinen elämys. Tämä kolikkopelihalleista tuttu puzzlepelikategoriaan lueteltavissa oleva peli on äärimmäisen yksinkertainen: pelaaja ottaa ohjattavakseen pallon sisällä olevan apinan (käytössä on vain yksi nappula, analoginen ohjain) ja hyökkää satoihin toinen toistaan oudompiin pelimaailmoihin tavoitteena kerätä mahdollisimman paljon banaaneja ja päästä tason loppuun ennen kuin pelikellosta loppuu aika.
Uskomattoman addiktiivinen Super Monkey Ball todellakin on ja pelattavaa näyttää riittävän todella paljon, sillä hetken pelikokemus tuskin raapaisi edes tämän pelin pintaa elinkaaren osalta.
Yksinpeli on todella upea kokemus sinänsä upean kenttäsuunnittelun ja kauniiden visuaalien takia, mutta moninpeli on kokonaan oma lukunsa sinänsä.
Ehdottomasti GameCuben hauskin peli, ja todellinen party-peli kavereiden kesken. Nelinpeli on todennäköisesti aivan mahtava kokemus.
Griever: Tämä varsin yksinkertainen, mutta ylimaallista addiktiivisuutta aiheuttava puzzlepeli jäi melkeinpä päällimmäisenä mieleen koko GameCuben pelitarjonnasta, eikä syyttä.
Pelin konsepti on yksinkertainen. Mene taso läpi pelkkää suuntaohjainta käyttäen, ja kerää banaaneja pisteitä (ja mahdollisia lisäelämiä) saadaksesi. Kuulostaa tylsältä? Sitä Super Monkey Ball ei kuitenkaan ole, vaan monipuoliset ja vaihtelevat radat pitävät mielenkiinnon yllä kuin siili hillossa (©bassokoira). Kortensa kekoon tuovat vielä lukuisat minipelit, jotka maistuvat parhaimmilta kavereiden kanssa. Näitä ovat mm. "Monkey Fight", jossa yritetään tiputtaa vastustaja areenalta nyrkkeilyhanskan näköisellä vempeleellä sekä "Monkey Race", jossa mennään kovaa vauhtia autopelimäisesti kapeaa rataa eteenpäin ja matkalla saadaan esineitä joilla sabotoidaan vastustajien etenemistä.
Vaikeustasoja on valittavana kolme, joissa on hyvin selkeät vaikeuserot. Ensimmäinen taso menee melkeinpä leikiten viimeisiä kenttiä lukuunottamatta, toinen vaatii hieman opettelua ja viimeiseen tarvitaan jo todellakin taitoja.
Vaikka grafiikka ei mitään erityistä ole, niin silti plussaa on pelin vähäisen polygonitarpeen aiheuttama frameraten 60:ssä heltiämättä pysyminen. Äänet ovat varsin piristävät, ei mitään huonoa muttei mitään järin erikoistakaan.
Ainakin ensituntuman perusteella Super Monkey Ball vaikutti hyvin lupaavalta, toivottavasti pääsee jonkin ajan päästä oikein kunnolla pelaamaan ja pisteet antamaan. Taattua Sega-laatua.
--
Pelit: Star Wars: Rogue Squadron II (tekijä: Factor 5 / Lucasarts, pelityyppi: toiminta, pelaajia: 1)
Esa Mäkijärvi: GameCube-testin ehdoton kruunaus oli Factor 5:n ja Lucasartsin valmistama odotettu yhteistyöprojekti Star Wars: Rogue Squadron II. RSII on yleisen mielipiteen mukaan GameCuben ehdottomasti paras peli tähän asti ja pelattuani hetken aikaa pelin harjoituskenttää sekä ensimmäistä kuolontähdelle sijoittuvaa varsinaista tehtävää, voin yhtyä täysin kommentteihin tästä pelistä.
Jo alkuvalikoissa pyörivistä Star Wars-trilogian elokuvapätkistä lähtien Rogue Squadron II huokuu laatua. Pelin aloittava hiekkamaailmaan sijoittuva harjoituskenttä ei vielä nostata innostusta kovin korkealle, mutta viimeistään ensimmäinen kuolontähden pinnalle sijoittuva tehtävä saa tunnelman katton. Vihreät lasersäteet täyttävät taivaan, komeat räjähdykset kansoittavat peliympäristöä ja grafiikka on muutenkin kauttaaltaan silkkaa herkuttelua. Teknisen puolen täydentää taustalla soiva John Williamsin säveltämä Star Wars-elokuvistakin tuttu soundtrack.
Myös ohjattavuus tuntuu ennakkotunnelmien perusteella olevan huippuluokkaa. A-nappulasta ammutaan peruslasereita, B-nappulasta erikoisammuksia (kuten fotonitorpedoja) ja X-nappulasta päälle kytketään tähtäysnäyttö, jolla viholliset ja ystävät saa helposti erotettua toisistaan. Y-nappulasta voi siirtää kameran ohjattavan aluksen takaa suoraan sen ohjaamoon (ohjaamon sisällä voi katsella sivuille keltaisen C-analogitikun avulla), R-nappula on turbo ja L on ilmajarru. Lisäksi ristiohjaimesta pystyy antamaan käskyjä siipimiehille, mutta sitä en liiemmin kokeillut, joten en osaa sanoa vielä siitä muuta. Kokonaisuutena ohjattavuus on ainakin minusta upeasti hanskassa.
Tavallisen tarinamoodin ohella seikkailin myös hieman alkuvalikoissa, joista löytyi tutun valikkokaman lisäksi "Special Features"-valikko, jossa oli nähtävillä vain originaali Rogue Squadron II-traileri Spaceworld 2000-messuilta. Muut valikkoekstrat saa nähtäväksi todennäköisesti, kun pelissä etenee pidemmälle.
Olisin loppujen lopuksi halunnut viettää Rogue Squadron II:n parissa enemmänkin aikaa, mutta muutaman tunnin testin perusteella vakuutuin ehdottomasti pelin pakko-ostos leimasta.
Griever: Tämä taitaa olla kyllä "the game", siitä ei käy kieltäminen. Graafinen ulkoasu, pelattavuus ja yleinen kokonaisuus vievät RS2:n pykälää muita korkeammalle "hyvät pelit"-listalla.
Laserit viuhuvat ja paikat räjähtelevät. Loistavat ääniefektit ja kuvankaunis grafiikka täyttävät velvollisuutensa enemmän kuin toivoa voisi. Vielä kun Agerexin TV (42") ja äänilaitteet eivät olleet sieltä huonoimmasta päästä, niin peli tuntui todellakin vatsanpohjassa asti. Huhhuh, ei voi muuta sanoa.
Tälläisessä pienessä esikatselun muodossa on vaikea selittää sitä olotilaa, minkä Rogue Leader - Rogue's Squadron 2 mukanaan tuo; se on koettava itse. Jos GameCuben aiot hankkia, niin voin sanoa että koneesi menee hukkaan, jos hyllyllä ei näy tätä peliä. GameCube ilman RS2:sta on kuin Luke ilman forcea.
--
Kokonaisuutena testiporukkakaksikkoon jäi varsin hyvä jälkimaku GameCube-testistä ja me molemmat odotamme ehdottomasti innolla konsolin jatkoa.
