Drawn to Lifen alkuasetelma kuulostaa vastustamattomalta; pelin maailma tulee eloon pelaajan käden kautta, ja mitä parasta, päähahmo luodaan itse. Valitettavasti hyvältä kuulostava konsepti ei käytännössä toimi lainkaan näin intuitiivisesti. Drawn to Life ottaa horjuvan askeleen varsin koluamattomaksi jääneessä genressä, yrityksen jäädessä keskinkertaiseksi.
Lähes eloon piirretty
Drawn to Life kertoo kliseisen tarinan söpöjen otusten asuttamasta maailmasta, joka on luojansa kadottua vaipunut pimeyteen. Satukirjamaisen alun aikana pelaaja piirtää planeetan, metsän ja visioimansa otuksen, jonka jälkeen näkymä siirtyy raposa-kylään. Kylässä Mari-niminen raposa saa vastauksen avunhuutoihinsa, ja luojan roolia hoitava pelaaja pyydetään piirtämään avatari kyläläisten avuksi. Vaikka oman hahmon luomisessa luulisi piilevän pelin viehätys, osoittautuu prosessi hyvin tylsäksi ja lineaariseksi touhuksi. Pelihahmo tehdään viidelle neliömäiselle raamille, jotka edustavat hahmon päätä, käsiä, keskiruumista ja jalkoja. Raamien tilan saa käyttää tahtomallaan tavalla, ja tästä on valmiina pelissä muutama hauska esimerkki. Luomistyön voi hoitaa omin voimin tai vastaavasti valmiina pohjina toimivien mallinnosten avulla. Pelin piirrustustyökalu on hyvin vaatimaton, eikä tarjoa tarpeeksi tehokkaita konsteja tyylikkään hahmon tekemiseen. Zoomauksen ja pikseliruudukon avulla urakka luonnistuu lievästi helpommin, mutta ilman taiteellisia lahjoja hommasta menee maku hyvin nopeasti. Parempi vaihtoehto onkin käyttää valmiita hahmoja, joiden värityksen voi vaihtaa kädenkäänteessä.
Alkuvalmistelujen jälkeen Drawn to Life osoittautuu hyvin tyypilliseksi tasoloikkailuksi. Isometrisen kylänäkymän hallitsemissa osioissa pelaaja juoksee ympäri pientä kylää ottaen tehtäviä vastaan. Navigoiminen on turhankin helppoa, ja usein etsimänsä henkilön löytää "piileskelemästä" viereisen talon edestä. Pienen rupattelun jälkeen avataria juoksutetaan toisen kyläläisen luo, ja lopulta reitti vie tasoloikkaosuuksiin johtaviin portaaleihin. Portaalin takaa aukeaa perinteinen, vaikkapa Mario-peleistä tuttu näkymä maailmasta, joka on jaettu janalla yhdistettyihin pallukoihin. Jokainen pallukka edustaa kenttää, ja maailman lopussa odottaa miljöön mukainen päävastus. Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, ettei Zelda-tyylisen kylänäkymän yhdistäminen kaksiulotteisiin tasoiloikkakenttiin oikein vakuuta. Kylässä asioiminen on tuskallisen yksinkertaista ja itseään toistavaa juoksemista paikasta toiseen. Täten pelin tarinaosuus jää hyvin vaisuksi, ja koko kyläteema tuntuukin vain paperimaisen ohuelta lavastukselta, jolla on yritetty tuoda syvyyttä muuten pintapuoliseen kokonaisuuteen. Surullista on, että tasoloikkaosuus epäonnistuu vieläkin pahemmin.
Hieman Yoshi's Island -tapaisissa kentissä toistetaan masentavan monotonista kaavaa. Kentistä etsitään "piilotettuja" sivuja ja raposa-otuksia, hypitään rotkojen yli ja hävitetään viholliset jo perinteeksi muodostuneilla loikkauksilla päähän. Näiden oireellisen tavanomaisten aktiviteettien lisäksi avatari laskee muun muassa kelkalla mäkeä ja tutkii veden syvyyksiä sukellusveneellä. Pelin tee se itse -teema heijastuu tasoissa siten, että pelaaja saa itse luoda osan kenttien sisällöstä. Rustaamalla pilven hahmo etenee rotkojen yli, ja jos vesieste pysäyttää etenemisen, piirretään veden sekaan tasoina toimivia jääkuutioita. Usein piirrustus on kiitettävän omaehtoista vain väripaletin rajoittaessa luovuutta. Mutta yhtä usein sisäinen taiteilija törmää valmiisiin kuvioihin, jotka kaipaavat vain hieman väriä. Onkin sanomatta selvää, ettei luomistyö pelasta olematonta pelikokemusta ellei pelaaja ole aidosti innostunut yksinkertaisesta piirtelystä.
Lisenssihuttua yksilöidyissä kuoseissa
Drawn to Life on periaatteessa kuin mikä tahansa 2D-lisenssiloikka. Sisältöä pelissä ei ole nimeksikään, ja sekin mitä siinä on, toimii vain ja ainoastaan, jos näinkin läpileikattu genre on pelaajalle vieras. Jotain Drawn to Lifen tuottanut 5th Cell on kuitenkin tehnyt oikein. Audiovisuaalinen puoli on toteutettu mallikkaasti ja muistuttaa etäisesti tunnettua Mana-sarjaa. Grafiikka on kaikin puolin söpöä ja toimivaa, jopa omaleimaista. Sekä raposat että viholliset noudattavat japanilaisista peleistä tuttua mielikuvituksellista, joskin arkiseksi käynyttä linjaa. Chibi-meininki ei kuitenkaan yllä omaan hahmoon asti, vaikka piirrustustaidot olisivatkin huippuluokkaa. Oma hahmo nimittäin erottuu paperimaisen olemuksensa ja karvalakki-animaationsa takia muusta maailmasta turhankin selvästi. Sama koskee myös hahmon aseita ja varusteita. Tietysti taidolla ja pikkutarkalla varjostuksella tätä kontrastia saa häivytettyä, mutta harvalla tuskin riittää aika ja mielenkiinto.
Sama epätasapaino jo tehdyn ja pelaajan tekemän välillä siirtyy pelimekaniikkaan asti. Hahmo juoksee, hyppii ja lyö niin kökösti, ettei pelaamisesta tahdo tulla mitään. Avatari myös toisinaan katoaa kylän taustoihin, eikä tunnu useinkaan rekisteröivän hyökkäystä, mistä johtuen vahinko osuukin monesti omaan nilkkaan. Drawn to Life ei tarjoakaan kokeneemman pelaajan rahoille mitään vastinetta. Nuoremmalle pelimiehelle sen sympaattinen ja kevyt tarina saattaa hyvinkin upota, ja piirrustus-aspekti on omiaan kehittämään nuorukaisen visuaalisia taitoja. Drawn to Life onkin kuin kehittynyt värityskirja 2000-luvun lapsille. Sellaisena se saattaa toimia, mutta tasoloikkaa muksuilleen valitsevan kannattaa valita suosiolla vaikkapa jokin Nintendon vastaavista peleistä. Super Mario Bros. kävi lastenpelistä parikymmentä vuotta sitten, ja aivan yhtä hyvin käy nytkin - tällä kertaa Nintendo DS:llä, ehostetuin ominaisuuksin.
