Alunperin Naughty Dogin (Jak & Daxter) suunnittelupöydiltä vauhtiin pyörähtänyt Crash Bandicoot -sarja on nyttemmin siirtynyt muiden studioiden vaivaksi. Perinteiseen tasoloikkaan panostavien pelien lisäksi Crash kavereineen ovat seikkailleet leikkimielisissä kaahailuissa ja minipelikokoelmissa. Nyt Crash on palannut lähemmäs juuriaan, kun vastaan asettuu hänen perivihollisensa tohtori Neo Cortex. Aiemminkin mutanttiarmeijaa kehitellyt Cortex on taas tekemässä pahojaan, minkä lisäksi ryökäle vielä kaappaa Crashin siskon Cocon. Niinpä pussimäyräsankarimme nappaa mukaansa ystävänsä, intiaaninaamio Aku Akun ja säntää pahan tohtorin perään.
Vanha mäyrä oppii uusia temppuja
Crash of the Titans on noin neljästoista Crash-peli, ja se on julkaistu suurin piirtein kaikille kuviteltavissa oleville alustoille. Pelin tarina kerrotaan tiivistetysti heti alkuteksteissä, jotka tyyliltään muistuttavat etäisesti Ota kiinni jos saat -elokuvan alkua. Tohtori Neo Cortex ammuskelee sädepyssyllään Wumpa-saarten eläimistöä muuttaen nämä jättimäisiksi titaaneiksi. Koska Crash on aiemminkin heitellyt kapuloita Cortexin rattaisiin, kostomielinen tohtori kaappaa sankarimme siskon. Pelastusretken varrella tapellaan isoja ja pieniä vihollisia vastaan, jumpataan hankalien maastojen poikki, opitaan uusia kykyjä ja katsellaan välivideoita.
Peli on pitkälti puhdasta tasoloikkaa. Juoksemisen ja pomppimisen ohessa Crash pistää ympäristöä matalaksi vapauttaen näin kätkettyä mojoa. Mojoa keräämällä Crash kasvattaa voimiaan, mikä näkyy elinvoiman lisääntymisenä ja uusina hyökkäyksinä. Hupaisana pikku yksityiskohtana pelin alkupuolella opittava ja Crashin eniten käyttämä hyökkäys on maailman kovimman äijän mukaan nimetty kenkäisy: Norris-kiertopotku!
Pelin nimestä löytyvät titaanit ovat merkittävässä roolissa. Vaikka Neo Cortexin kätyreitä tuleekin vastaan jonkin verran, pahimman vastuksen antavat aina eri eläimistä mutatoituneet jättiöliöt. Tavallisempien rottien, lepakoiden ja mastodonttien lisäksi nähdään myös skorpionigorillaa ja kummallista limahirviötä, joilla kaikilla on omat normaalit ja erikoishyökkäyksensä. Koska Crash ei reilussa tappelussa pärjää isommilleen, hän voi Aku Akun avulla kaapata titaanin ja kääntää sen lajitovereitaan vastaan. Suuri osa pelaamisesta onkin yhden titaanin pehmittämistä, sen kaappaamista ja suunnattoman tuhon aiheuttamista.
Titaanit ovat erivahvuisia, eikä kaikkein voimakkaimpia vastaan kannata edes yrittää hyökätä paljain käsin. Pelimekaniikan hallintaan kuuluukin ravintoketjun oppiminen: Crashin tulee ensin kaapata areenan heikoin vastustaja, sillä hyökätä keskivahvaa vastaan ja lopulta kukistaa kentän kuningas. Hyödyllistä on myös oppia käyttämään kutakin titaania oikein, sillä niillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, osa lyö kovaa lähelle, osalla on heikompi hyökkäys jolla on kantomatkaa.
Turhaa vaikeuttamista
Crash of the Titansissa on kameran kanssa tehty tyly ratkaisu ja jätetty se roikkumaan Crashin taakse osoittamaan aina oletettuun etenemissuuntaan. Oikealla tatilla pystyy säätämään kuvakulmaa noin kahden asteen verran, mikä on juuri niin hyödytöntä kuin miltä kuulostaa. Suurimman osan aikaa kameramekanismi toimii, mutta matkan varrelle jääneiden mojo-kuplien etsiminen on hankalaa. Myös kuvan laitojen ulkopuolelle jääneet viholliset myös pysyvät näkymättömissä kunnes Crash itse liikahtaa lähemmäs. Itse määrättäviin kuvakulmiin tottuneelta tasoloikkaharrastajalta kiskoilla päähenkilöä seuraava kamera vaatii sopeutumista.
Suurempi ärsytyksen aihe on rajattu elämien määrä. Joskus kultaisella 80-luvulla lähes jokaisessa pelissä päähahmolla oli tietty määrä elämiä joita vihollisten jakamat iskut ja rotkoihin putoamiset verottivat. Kun elämät loppuivat, peli päättyi tai ainakin taso jouduttiin aloittamaan alusta. Crash of the Titans yrittää elvyttää tätä perinnettä. Valitettavasti.
Erityisen inhottavaksi tämä käy, kun pelattavan kentän päätteeksi on heitetty pomotaistelu, jollaiset yleensä vaativat jonkin verran oivaltamista ja suunnittelua. Jos elämiä on taisteluun lähdettäessä vain muutama, voi nirri lähteä lopullisesti ennenkuin vastustajan kukistamisen salat on paljastettu. Tämä on ärsyttävää kahdesta syystä. Ensinnäkin viimeisen verhon laskeutumista seuraa koko tason aloittaminen alusta. Toisekseen, vaikka elämiä pystyy pelin aikana keräämään lisää, peliä jatketaan kuolemisen jälkeen vain kolmella. Vaikeaa pomotaistelua muutetaan siis vieläkin vaikeammaksi.
Elämillä kikkailu on turhuuden ja ärsyttävyyden lisäksi räikeässä ristiriidassa pelin yleisen vaikeustason kanssa. Ohjaus on yksinkertaista ja tarkastuspisteitä on siroteltu kiitettävän tiheään, joten epäonnistunutta hyppyä tai taistoa seuraa vain lyhyt takapakki. Ehkä peli olisikin ollut jopa liian helppo, jos sitä ei olisi tarkoituksellisesti hankaloitettu.
Titaaninen räsähdys
Parasta Crash of the Titansissa on sen teksti. Tarina ei maailmoja mullista, mutta varsinkin Neo Cortexin kätyrien sanailu sivulta kuunneltuna on hupaisaa. Lisäksi kuolinhuutoihin on onnistuttu keräämään joitain klassikoita kuten legendaarinen "Miksi minä", joka pikkuoravaäänellä karjaistuna vetää naaman virneeseen. Peli on kokonaan suomenkielinen, lisäksi suomennos on jopa huolellisempaa jälkeä kuin PS3:n Ratchet & Clankissa, joten Crashin parissa viihtyvät hyvin sekä nuoret että vähän vanhemmat. Jos siis peli jaksaa muuten kiinnostaa.
Valitettava ongelma kun on, että pelinä Crash of the Titans on melko keskinkertainen. Sen kentät ovat keskenään erilaisia, mutta kovin mieleenpainumattomia. Kenttäsuunnittelussa ei ole hurjasti mielikuvitusta käytetty ja paria parempaa pomotaistelua lukuunottamatta nujakointikin on melko monotonista mättöä. Kenttiin on kyllä kätketty räsynukkeja, joita keräämällä pääsee ihastelemaan konseptitaidetta, lisäksi jokaisella tasolla on tavoitteena tuhota kolme vakoojarobottia, mätkiä matalaksi tietty määrä vastustajia ja suorittaa käsketyn mittainen lyöntipotkuyhdistelmä. Nämä tuskin yksinään kannustavat palaamaan Crashin pariin uudestaan ja uudestaan.
Hyvän suomenkielisen toteutuksen ja riittävän yksinkertaisen pelimekaniikan vuoksi Crashia voi kuitenkin suositella perheen ala-asteikäisille, ja miksei tätä voisi täysikasvuinenkin pelata, jos Jakit ja Ratchetit on kulutettu puhki. Leppoisaa ja rentoa hupailua ei miltään pelikoneelta löydy liikaa.
