Borderlands

Väärän lippaan kantta raottanut utelias nainen, ruotsalainen pop-laulaja, Saturnuksen kuu ja fiktiivinen hiekkaplaneetta, jonka salaisuuksiin kuuluu mystinen Holvi. Näitä yhdistää tietysti sana "Pandora". Tämän kreikkalaisperäisen nimen tuoreimpia käyttäjiä on Gearbox Softwaren peli Borderlands, jonka sankari lähtee tutkimaan salaperäisen Holvin salaisuutta. Apuna seikkailijalla on vähintään yhtä salaperäinen Suojelusenkeli, joka puhuu suojattinsa pään sisässä antaen tälle ohjeita ja rohkaistusta.

Déjà vu taas kerran

Scifi-seikkailu vihamielisessä hiekkaerämaassa, jossa veri roiskuu ja huumori on kieroutunutta saattaa kuulostaa tutulta. Vastahan Fallout 3:a pelattiin vuosi sitten ja sen Game of the Year -versiokin ilmestyi aivan hiljattain kauppojen hyllylle. Borderlands ei kuitenkaan ole mikään halpakopio, vaan selkeästi oma tekeleensä. Tärkein ero on pelin perusmekaniikassa: siinä missä Fallout on raskaan sarjan roolipeli, on Borderlands selkeästi enemmän räiskintää painottava seikkailu kevyillä roolipelielementeillä.

Lyhyesti summattuna kyseessä on ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa kerätään kokemuspisteitä, haalitaan varusteita ja suoritellaan erilaisia tehtäviä. Sekä kokemuspisteillä ansaittavat tasot että varusteidenhallinta ovat mahdollisimman pitkälle yksinkertaistettuja. Taitopisteitä jaetaan yksi tasonnousua kohden, ja sen voi käyttää yhteen vain kourallisesta kykyjä. Varusteilla puolestaan ei ole painoa tai muotoa, joten yksi varuste – pistooli tai rautahaarniska – vie aina yhden paikan varustelistasta. Turhaa nävertelyä ei Borderlandsissa harrasteta.

Tyyli ratkaisee

Ehkä fiksuinta, mitä Borderlandsin kehitystiimi teki, oli visuaalisen asun muokkaaminen realistisesta ankeilusta sarjakuvamaisempaan suuntaan. Näin pelistä tuli kertaheitolla persoonallisemman näköinen, ja sen hahmojen mustalle humoristisuudelle jäi paremmin tilaa. Yksityiskohtaisten tekstuurien sijaan tiimin olisikin ollut helppo keskittyä hiomaan suorituskykyä muilta osin, mutta valitettavasti tilaisuutta ei käytetty täysin hyväksi. Kuvanrepeilyn ja hidastelevan ruudunpäivityksen lisäksi pelaaja joutuu aika ajoin katselemaan latausruutua turhauttavan pitkiä aikoja ja verkkopelissä esiintyy ärsyttävää nykimistä.

Tunnistettava tyyli ei rajoitu grafiikkaan, vaan peliä varten on sävelletty ihan hyvää vaikkakin mieleenpainumatonta musiikkia. Äänimaailma on muutenkin toteutettu aivan kelvollisesti, tilaääntä on käytetty onnistuneesti, ääninäyttely toimii ja musiikki tukee tunnelmanluontia muuttumatta ärsyttäväksi. Koko audiovisuaalinen ylöspano on riittävän hyvää, jotta se ei vie huomiota tarinankerronnalta. Ja tarinahan on yleensä se, minkä varaan roolipelit rakennetaan.

Yksin vai yhdessä

Yhteistyötila – etenkin verkkosellainen – on vähitellen yleistymässä räiskintäpeleissä, ja Borderlandsissa se on toteutettu erinomaisen hyvin. Itse asiassa sekä yksin että kavereiden kanssa pelaaminen ovat kokemuksina yhtä hauskoja. Kaikkein parasta on se, miten peliin liittyminen on toteutettu. Seikkailuun voi lähteä ihan yksin, mutta kaverin ilmestyessä linjoille hänelle voi lähettää kutsun, jolloin hän voi liittyä mukaan. Pelin voi käynnistää keräämällä täyden nelikon aulaan, ja sisään tai ulos hyppiminen vain tekee vihollisista vahvempia tai heikompia.

Vihollisten taso määräytyy pelin isännän tason mukaan, ja muut pelaajat lasketaan vain kertoimena. Yksi voimakas vierailija voi siis helpottaa muiden työtä kohtuuttoman paljon, täysi nyypiö taas voi muuttaa etenemisen lähes mahdottomaksi. Lisäksi yhden pääjuonitehtävän verran perässä laahaavat kaverit voivat kyllä auttaa isäntää suorittamaan omaa kampanjaansa, mutta he eivät saa suoritetuista tehtävistä pisteitä. Toisaalta tämä ongelma on helppo kiertää vaihtamalla isäntää, jolloin muut joutuvat katselemaan uusintoja, mutta kavereiden kanssa sekin on hauskaa.

Tossut kuluvat

Borderlandsin isoin ongelma liittyy sen laajoihin karttoihin. Varsinkin alkutaipaleella tehtävien suorittaminen tarkoittaa käskynjaon kuulemista yhtäällä, varsinaisen kohteen hoitelua toisaalla ja paluuta lähtöpisteeseen. Taivalta taitetaan jalalla ja tämä ottaa oman aikansa. Aika pian käyttöön saa ajoneuvoja, mutta niidenkin käyttöä rajoitetaan matalilla tai välillä näkymättömillä aidoilla. Ja taas juostaan.

Kaikkein isoimman helpotuksen tuo pikamatkustusverkosto, jonka avulla pääsee hyppimään karttojen välillä. Fiksu seikkailija suorittaakin kaikki tehtävät yhdestä kartasta välttääkseen lataustaukoja, ja hyppää sitten seuraavaan. Toisaalta verkoston hyppypisteitä ei ole turhan tiheässä, joten juoksentelua joutuu edelleen harrastamaan. Kaikkein raivostuttavimmaksi tämä muuttuu, kun karttaa täytyy kipittää reunasta toiseen jatkuvia vihollisaaltoja lahdaten.

Ärsyttävää on myös vihollisten ilmestyminen tyhjästä selän taakse tai joskus jopa suoraan naaman eteen. Kartoille on selkeästi suunniteltu toiminta-alueita, joilla taistellaan määrätynlaisia vihollisia vastaan. Kun edellinen vihollislauma on tuhottu, ilmestyy seuraava aalto tietyn ajan kuluttua samalle paikalle. Jos siis tuppeensahatun lautakasan takana kyykkivä ja suojakenttien latautumista odottava pelaaja tuntee yhtäkkiä piston munuaisessaan, se voi olla jälleensyntynyt vihollinen konepistoolin kanssa.

Hauska mutta ärsyttävä

Borderlands on leppoisaa pelattavaa sekä yksin että kavereiden kanssa. Turhautumisia vähentää sen bioshockmainen suhtautuminen kuolemaan. Elämärajoittuneisuudesta toipuminen tapahtuu läheisellä henkiinherätysasemalla ja tapetut viholliset jatkavat vainaana makaamista. Toisaalta taistelusta ei muuten ole puutetta, minkä seurauksena mahdollisesti ihan mielenkiintoinen tarina ja traagiset ihmiskohtalot hukkuvat sotimisen alle.

Yksinpelinä Borderlands on aika kertakäyttöinen, vaikka trophy-jahtaajat varmasti mielellään pelaavat toisen kierroksen puoleen väliin platinankiilto silmissään. Yhteistyötila sen sijaan voi olla pitempikestoisempaa hupia. Joka tapauksessa puhtaasti pelitunteja laskien Borderlands tarjoaa varmasti vastinetta rahalle.