Bungien varhaista räiskintää Marathonin malliin

Doomin uudelleenjulkaisu Live Arcadessa oli menestys, ja sen seuraukset alkavat nyt näkyä. Quake Arena on vielä tuloillaan, mutta palveluun on jo ehtinyt toinenkin viime vuosituhannen räiskintä, Halon henkinen edeltäjä Marathon. Mielenkiintoisesti ja kummallisesti Microsoft päätti aloittaa Bungien sarjan tuomisen Live Arcadeen sarjan toisesta osasta, Marathon: Durandalista.

Marathon on tavallista 3D-räiskintää viime vuosikymmenen puolivälistä, minkä pitäisi jo riittää monille syyksi jättää peli virtuaalisen pelikaupan hyllylle. Tosin pelissä on omat hyvät puolensa. Yksinpelattava kampanja on pitkä joten tekeminen ei ainakaan heti lopu kesken. Peli alkaa avaruushaarniskaan sonnustautuneen pelaajan siirtyessä muinaiselle planeetalle. Yhteydenpito onnistuu tietokoneterminaalien välityksellä, joiden kautta pelaajaa ohjeistaa tekoäly, jonka tavoitteista ei ota heti selvää. Tarinalla on siis moniin aikalaisiinsa verrattuna jopa mahdollisuudet olla mielenkiintoinen, mutta ajan hampaat ovat kohdelleet jälleen yhtä peliä kaltoin. Nykymittapuulla peli on auttamatta kankea ja tylsä. 28 yksinpelikentän läpi koluaminen tuntuu jo alkuvaiheista lähtien turhalta kun jokainen kenttä sisältää vain lisää väänneltäviä vipuja ja tapettavia tekoälyttömiä vastuksia. Sinänsä sääli, sillä tämän johdosta Marathonista on vaikea innostua.

Kuitenkin jos ajattelee peliä uudelleenjulkaisuna ja antaa anteeksi mahdottoman paljon pelin virheistä pelkän iän perusteella, voisi Marathonista saada hupia retroilun merkeissä. Marathonin suurin ongelma kuitenkin on, että se ei ole kovinkaan tunnettu räiskintä. Ei ainakaan jos sitä vertaa Doomin kaltaiseen jättimenestykseen, joten lopulta sitä on vaikea pitää edes hyvänä retrotrippinä. Onko pelin arvo sitten tarjota Halon faneille edes jotain näytettä siitä mistä on tultu?

Moninpeli on mahdutettu mukaan paikallisesti neljän ja Livessä kahdeksan pelaajan voimin, mutta tässä Marathonilla on ongelmana suuri pelaajapula. Kovin useasti peliseuraa hakeva kohtaa ilmoituksen, ettei verkossa ole pelejä joihin pääsisi mukaan. Ilman pelaajia 11 kentällä tai asevalikoimalla ei tee mitään, joskin verkkopelaaminen on Marathonissa muutenkin pitkälti vanhaa kunnon sinkohippaa. Pelaajapulasta johtuen Marathonin hankintaa harkitsevan kannattaakin siis kaapata myös kaveripiiriä mukaan, muutoin pelin viihdearvo jää vain yksinpelin vastuulle. Vaikka voisi kuvitella, että Halo-ilmiön tasaannuttua pelaajia riittää enemmän myös marginaalijulkaisuille, ei Marathonilla ollut pelaajia edes ennen Halo 3:a.

Pelin grafiikat ja äänet on mainosten mukaan toimitettu HD-aikaan, mikä on lähinnä kummallista, sillä pelin rakentuessa sprite-olennoista ja tylsännäköisistä kentistä on vaikea perustella miksi juuri tämän pelin pitää saada olla yli sata megatavua kooltaan monien parempien Live Arcade -julkaisujen mahduttua tavallisen viidenkymmenen megatavun kokoiseen pakettiin.

Yli kymmenen vuotta on pitkä aika, aika jossa Marathon on ehditty jo unohtaa historiankirjoihin. Ei Marathon niin heikko esitys ole kuin se antaa alkuun ymmärtää, mutta Live Arcaden nykyisten retrojulkaisuiden joukossa peli hukkuu auttamatta massaan. Pelin maksamalla 800 pisteellä kun saa parikin parempaa julkaisua kovalevylleen.

Pelin on sanottu kaiken muun lisäksi aiheuttavan pahoinvointia pelaajien joukossa. Vaikka itse en kyseistä ongelmaa kohdannutkaan, voi hyvin kuvitella huonovointisuuden johtuvan aivan muista seikoista kuin teknisestä toteutuksesta.