Legendat elävät
Vuonna 1992 parivaljakko Ed Boon ja John Tobias julkaisivat Midwayn avustuksella tappelupelin, joka poikkesi merkittävästi kaikista muista sitä edeltäneistä genren peleistä. Mikä erotti heidän tappelupelinsä muiden vastaavista oli se, että piirrettyjen hahmojen sijaan he käyttivät oikeita ihmisiä, joiden liikkeet ja kaltaisuudet muutettiin digitaaliseen muotoon videokameroiden avulla. Tämän avulla tekijät onnistuivat luomaan huomattavasti aidomman oloisen tappelupelin. Ymmärrettävästi kaikki ihmiset eivät kuitenkaan olleet valmiita näin realistiseen tappelupeliin ja erityisesti poliitikkojen puolelta peli keräsi paljon kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan haitannut pelin myyntiä. Päinvastoin, kyseessä oli aikansa suosituin kolikko- ja kotikonsolipeli, joka myi eri alustoilla yhteensä 6 miljoonaa kappaletta. Tämä peli oli tietenkin Mortal Kombat, peli jonka minäkin omistin silloin.
Palaamalla pikakelauksen tavoin takaisin nykypäivään huomaan monen asian muuttuneen kymmessä vuodessa. Televisiohyllyä koristaa Megadriven sijasta Microsoftin mustanpuhuva kotikonsoli ja pelikoneen sisällä kotia pitänyt Mortal Kombatin muovinen moduli on vaihtunut optiseen levyyn, jonka päällä lukee Tao Feng: Fist of the Lotus. Edellämainittujen asioiden ohella muutoksen kourissa on myös ollut pelaaja itse. En toki ole varmasti ollut ainoa ja uskallankin tämän pohjalta väittää, että jos Mortal Kombat julkaistaisiin tänä päivänä (toki graafisesti ehostettuna), ei se herättäisi minkäänlaista kohua. Miksi ketään kiinnostaisi huonosti tehty tappelupeli, jonka ainoana valttina on mielikuvituksettomista hahmoista suihkuavat verikaaret? Grand Theft Autossa voi sentään ajaa autolla poliisien päältä, vieläpä huomattavasti todentuntuisemmin.
Tästä pääsemmekin luontevasti Tao Feng: Fist of the Lotusiin. Kyseessä on peli, joka olisi pitänyt julkaista monta vuotta aikaisemmin. Tao Feng on Microsoftin rahoittama ja Mortal Kombatin toisen isän, John Tobiaksen, kehittämä tappelupeli, jota voidaan pitää Mortal Kombatin äpärälapsena. Koska kyseessä on kuitenkin Microsoftin julkaisema peli, sai Tao Fengkin tietenkin oman osuutensa hypeä, mutta miten kävikään julkaisun jälkeen? Se tuli ja meni, mutta peli ei juuri herättänyt minkäänlaista keskustelua. Koska Xboxfinissä emme vielä olleet arvostelleet Tao Fengiä, päätimme etsiä pelin käsiimme ja katsoa oliko sen saama kohtalo oikeudenmukainen.
Vähän uutta ja paljon vanhaa
Tao Feng on muutamista omista ideoistaan huolimatta täysin perinteinen tappelupeli. Tämän tosiasian todistavat jo hyvin pitkälti pelin eri pelimuodot. Koska tappelupeligenren edustajasta on kuitenkin kyse, pelistä tietenkin löytyvät ne genrelle tavalliset pelioptiot: survival, versus, team battle, tournament ja training. Tao Fengin erottavana tekijänä piti olla sen Quest-pelimuoto, joka nimestään huolimatta ei kuitenkaan ole kovin kummoinen tarina. Questissa valitaan aluksi kahdesta porukasta toinen, joko Black Mantis tai Pale Lotus. Kun oma puoli on valittu, pitää otella toisen puolen edustajia vastaan ja voittamalla kaikki vastuksensa voi saada koottua kuudesta palasesta pyhä esine. Kun pyhiä esineitä on kerätty kuusi, pelaaja pääsee tappelemaan loppuvastusta vastaan. Palkintona voittavalle porukalle tarjotaan kuolemattomuutta. Tämä siis pelin tarinassa – oikeassa elämässä pelaajalle ei tarjota muuta kuin yhtä lisähahmoa. En ollut kovin mielissäni tästä asiasta.
Pelillisesti Tao Feng on kaukana syvällisestä tappelupelistä. Peli perustuu hyvin pitkälti pelkkiin comboihin, eli peräkkäisiin iskuihin. Tämän takia erilaisia lyöntejä ja potkuja on hyvin vähän muihin tappelupeleihin verrattuna. Tässä ei sinänsä vielä mitään vikaa ole, mutta kun comboja voi pitkittää lähes loputtomiin, alkaa ongelmia syntyä. Jos ensimmäistä iskua ei pysty estämään, sitä seuraavaa iskujen sarjaa ei voi juuri mitenkään pysäyttää. Koska combot ovat usein kymmeniä iskuja pitkiä ja ne voivat lyhentää elämäpalkin melkein kerralla, ei peliä oikein enää tee mieli pelata. Koska Tao Feng noudattaa orjallisesti tappelupeleille tuttuja kaavoja, löytyy pelistä myös tietenkin erikoishyökkäyksiä – tai Tao Fengin tapauksessa Chi-hyökkäyksiä. Voimia kerätään tapellessa ja kun Chi-palkki on täynnä, voi valkoista ja ristiohjaimen suuntanappia painamalla tehdä näyttävän erikoishyökkäyksen. Ikävä kyllä tästä on harvoin oikeasti hyötyä. Kummallisesti Tao Fengissä genrelle tunnusomaiset erät ovat jätetty kokonaan pois. Niiden sijasta on vain yksi erä, mutta kolme eri elämäpalkkia. Kun ensimmäinen elämäpalkki tyhjentyy, toinen otetaan käyttöön ja niin edelleen. Käytännössä erät ovat vain korvattu elämäpalkeilla. Täysin turhaa? Todellakin.
Ei peli kuitenkaan aivan onneton ole pelillisesti. Hyviä puolia Tao Fengissä on pelin omat ideat, esimerkiksi vaurioituvat ruumiinosat, jotka vaikuttavat taistelijan suorituskykyyn. Kun vastustajan jalkaa mättää riittävän usein, hänen tekemien potkujen voimakkuus vähenee. Toinen ihan kivasti hyödynnetty idea on kenttien interaktiivisuus. Kentistä voi hajottaa vastustajan ruumilla esimerkiksi ikkunoita ja lattialautoja. Seiniä ja tolppia voi myös käyttää omaksi edukseen sulkemalla vastustajan nurkkaan ja jakelemalla iskuja tai tolpan kautta pyöräyttämällä itsensä jalat edellä suoraan vastustajaa päin.
Itämaisia taistelulajeja länsimaisella otteella
Tao Fengin ongelmana on se, että sen tekijät eivät ole oikein tienneet mitä pelin on tarkoitus edustaa. Vaikka pelissä on paljon itämaisia vaikutteita, mm. taistelutyylejä, hahmoja ja areenoita, pelistä on kuitenkin pitänyt tehdä mahdollisimman paljon länsimaista yleisöä kosiskeleva. Tätä puolta edustavat esimerkiksi taistelijoiden suusta sylkemät käsittämättömät one-linerit, jotka jättävät huonoudellaan jopa Arskan ja Syltyn toimintaelokuvien vastaavat jälkeensä. Koska Tao Fengin takana on kuitenkin Mortal Kombat -pelejä tehnyt kaveri, on täysin ymmärrettävää, että tästäkin pelistä löytyy ämpäreittäin sitä puna- ja valkosolujen muodostamaa soppaa, jota jaettiin niin avokätisesti Mortal Kombat -sarjan peleissä. Tässä suhteessa Tao Feng ei petä. Vaikka tappelijoista lentävät verisuihkut eivät olekaan aivan niin yliammuttuja, verta kuitenkin löytyy aivan riittävästi siitä pitäville. Näppäränä yksityiskohtana tappelijoille tulee myös taistelun aikana näkyviä ruhjeita ja mustelmia. Idea, jonka mielelläni näkisin toteutettuna muissakin genren peleissä.
Likaista peliä
Graafisesti Tao Feng on kohtalaisen onnistunut teos. Hahmot eivät ehkä ole kovin hyvin suunniteltuja, mutta ne ovat erittäin hyvin tehtyjä. Ruhjeet ja mustelmat tuovat mukavasti oikean maailman tuntua peliin. Hahmoanimaatio olisi kuitenkin kaivannut lisähiomista. Vaikka yksittäiset liikkeet ovat hyvin animoituja, ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvin yhdistetty toisiinsa. Soul Caliburin kaltaista hunajanpehmeätä animaatiota ei ole luvassa. Erikoisefektit ja kentät ansaitsevat myös lisäkehuja. Pelin suurin ongelma graafisella puolella on ruudunpäivitys, joka ei oikein tahdo pysyä tasaisena. Myös paikasta toiseen poukkoileva kamera saa risuja.
Äänipuoli ei juurikaan poikkea pelin yleisestä laadusta. Potkut, lyönnit ja muut osumat kuulostavat samalta kuin missä tahansa muussakin tappelupelissä. Ääninäyttelyä pelissä on paljon, varsinkin Quest-pelimuodossa, mutta se on niin ala-arvoisen huonoa, että siitä ei heru minkäänlaisia lisäpisteitä. Musiikki jatkaa jo tutuksi tulleella linjalla: luvassa on kovin unohdettavaa länsimaalaista tanssimusiikkia – tietenkin itämaisilla elementeillä ryyditettynä, jotta jonkinlainen uskottavuus säilyisi. Toki ihan menettelevää, mutta ei missään nimessä mitenkään adrenaliinitasoja nostattavaa.
Now, when we fought, you had that fist of the lotus, man; the edge!
Tao Feng: Fist of the Lotus on peli, josta aika on jo kauan sitten mennyt ohi. Kyseessä on niin geneerinen peli, että sitä voisi pitää jonkinlaisena keskinkertaisuuden riemuvoittona. Peli ei missään nimessä ole täysin epäonnistunut, siitä kielivät jo ihan kivat grafiikat ja jotenkuten menettelevä pelattavuus. Tao Fengin kompastuskivenä ei varsinaisesti olekaan peli itse, vaan ne muut pelit, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Xboxilta löytyy jo moninkerroin parempaa tappelua Tecmon mainion Dead or Alive 3:n ja Namcon fantastisen Soul Calibur 2:n muodossa. Kysymys kuuluukin, miksi ostaa Tao Fengin kaltainen raakile, kun saatavilla on yksinkertaisesti parempaa ja monipuolisempaa tappelua?
