Rare debytoi Xboxilla
Brittiläinen Rare on pelitalo, joka on peleillään saanut taakseen
suuren fanijoukon. 80-luvun alussa matkansa maailmankartalle aloittanut Stamperin
veljesten pulju on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi maailman arvostetuimmista
pelitaloista myyden yli 90 miljoonaa peliä tähän päivään
mennessä. Raren historiaan mahtuu kymmeniä pelejä lukuisille
eri alustoille, vaikka viimeiset kymmenisen vuotta yhtiön pelit ovatkin
ilmestyneet pääsääntöisesti vain Nintendon konsoleille.
Ison N:n kanssa tehty yhteistyö poiki muun muassa sellaisia megahittejä
kuin Banjo-Kazooie ja Goldeneye – molemmat N64:lle.
Noin vuosi sitten tapahtui jotain, mikä kohautti pelimaailmaa: Microsoft
ilmoitti ostaneensa Raren 375 miljoonalla dollarilla puhdasta rahaa. Summa on
valtava, joten Xbox-pomot varmasti odottavat saavansa vastinetta rahoille. Valitettavasti
Raren ensimmäinen Xbox-peli, Banjo-tiimin kehittämä Grabbed by
the Ghoulies, ei ole ihan niin hyvä kuin Raren peliltä olisi voinut
toivoa. Tosin monet osasivat varautua siihen; peliä on yleisesti pidetty
vaatimattomimpana yhtiön ilmoittamista Xbox-projekteista. Puutteistaan
huolimatta peli on kuitenkin Raremaisen lupsakka tekele.
Grabbed by the Ghouliesissa pelaaja astuu Cooperin, nuoren pojanklopin, saappaisiin.
Cooper ja hänen tyttöystävänsä Amber ovat eksyneet
retkellään ja joutuneet ukkosmyrskyn yllättämiksi. Amber
saa päähänsä hakea suojaa vastaan tulleesta kartanosta,
Ghoulhaven Hallista. Cooperin vastustellessa Amberin ideaa Amber joutuu yllättäen
eräänlaisten kummitusten, Ghoulieiden, sieppaamaksi kartanon uumeniin.
Cooperille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rynnätä rakastettunsa
perään, mistä alkaa toiminnan ja erilaisten kommellusten sävyttämä
seikkailu.
Matkan varrella Cooper saa vastaansa jos jonkinmoista kummitusta. Teiniväkivallalle
altistetaan niin hupsuja luurankoja kuin piereskeleviä zombieitakin. Kirjavaan
hahmokaartiin mahtuu myös eloon herätettyjä esineitä, kuten
hulluja ovia, tuoleja ja televisioita. Henkilökohtaisiin suosikkeihini
kuuluvat pienet ninja-peikot ja hivenen Notre Damen kellonsoittajaa muistuttavat
järkälemäiset kyttyräselät, joiden tuskanparkaisut
ovat niin säälittävän kuuloisia, että poloisia mieluummin
lohduttaisi kuin mätkisi. Eri kummitukset omaavat eri vahvuuksia ja niiden
lyömiseksi on eri taktiikoita. Esimerkiksi muumiot kuolevat vain tulessa,
joten niitä pitää liekittää kynttilän avulla tai
potkia uuniin. Vihollisia on mahdollista mätkiä niin, että ne
lentävät toistensa päälle, jolloin saa kaksi kärpästä
yhdellä iskulla. Kummitukset voivat myös ärtyä toisilleen,
jolloin Cooperille tarjoutuu hyvät mahdollisuudet luikkia hieman etäämmälle
katsomaan otusten keskinäistä mellastusta.
Rakkaus voittaa pahimmatkin esteet
Vaikka kartano on valtava, pelissä edetään suoraviivaisesti
huone huoneelta, joten määrätyltä polulta ei voi eksyä.
Jokainen huone sisältää jonkinlaisen haasteen, joka Cooperin
on suoritettava päästäkseen eteenpäin. Haasteet vaihtelevat
yksinkertaisista kaikkien vastaan asettuvien mörököllien nitistämisestä
tai sokkelomaisten huoneiden läpijuoksusta monimutkaisempiin useiden sääntöjen
hankaloittamiin haasteisiin. Sääntönä voi olla muun muassa
tietyn kummitustyypin säästäminen kuolemalta, huoneen säilyminen
ehjänä, itsensä säästäminen vahingoilta tai tietty
aikaraja, jossa tulisi esimerkiksi kukistaa määrätty määrä
vihollisia. Jos jotakin sääntöä rikkoo, kehiin astuu viikatemies,
Grim Reaper, joka pystyy viemään Cooperilta hengen vain yhdellä
kosketuksella. Viikatemiehen tulo ei kuitenkaan tarkoita automaattista haasteen
epäonnistumista, vaan taitava pelaaja pystyy välttelemään
pirulaista tai jopa käyttämään sitä avukseen muita
vihollisia vastaan.
Kuolon koittaessa Cooper joutuu saman huoneen alkuun ja kohtaa tismalleen samat
viholliset kuin aikaisemminkin. Valtaosa pelin huoneista ei ole kovin vaikeita,
mutta mukaan mahtuu muutamia yllätyksiä. Niihinkin tosin on jokin
varsin yksinkertainen ratkaisu, joka vaatii vain huoneen sisällön
ulkoa opettelua ja toimivan strategian kehittämistä. Vaikeammat huoneet
voivat kuitenkin olla merkittäviä tunnelman latistajia, sillä
Grabbed by the Ghoulies on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun pelissä
etenee tasaisen varmasti. Syystä tai toisesta saman huoneen uudelleenyrittäminen
on poikkeuksellisen tuskallista puuhaa.
Huoneissa olevaa erinäistä irtaimistoa voi viskoa vihollisten päälle,
käyttää aseenaan tai yksinkertaisesti pistää päreiksi.
Huonetta romuttamalla saattaa paljastua piilotettuja power-up-purnukoita, joista
saa esimerkiksi lisää energiaa, väliaikaisen kuolemattomuuden
tai lisänopeutta. Mukana on myös muutamia haitallisia purnukoita,
jotka voivat muun muassa kääntää kontrollit päinvastaisiksi.
Power-upit tulevat paikoin tarpeeseen, sillä pelin pääpiru, Baron
von Ghoul, säätelee huoneiden vaikeustasoa sääntöjen
ohella myös muokkaamalla Cooperin energiaa. Hyvänä puolena tässä
on se, että jokainen huone aloitetaan kuin puhtaalta pöydältä,
eli vaikka edellinen huone olisi vetänyt Cooperin aivan henkihieveriin,
seuraavassa energiamittari voi näyttää ruusuisemmalta. Toisaalta
edellisessä huoneessa paisutetulla energiamittarilla ei välttämättä
tee seuraavassa huoneessa mitään, jos Baron päättää
nipistää Cooperin energian aivan minimiin.
Mie käännän tattii ja sie tanssit miu tahtii
Grabbed by the Ghoulies on pelattavuutensa puolesta todella pelkistetty. Vasemmalla
tatilla ohjataan Cooperia ja kaikki hyökkäykset toteutetaan oikealla
tatilla. Cooper ei osaa esimerkiksi hyppiä. Taistelusysteemi toimii yksinkertaisuudessaan
siten, että pelaajan tulee kääntää tattia sinne suuntaan,
jonne hän haluaa hyökätä. Tämän ansiosta kontrollit
ovat välittömästi hallussa ja hutilyöntejä tulee todella
harvoin, mutta toisaalta näin yksinkertaisella systeemillä vihollismassojen
mätkiminen huoneesta toiseen käy pitemmän päälle puuduttamaan.
Väistämättä tulee sellainen olo, että pelaaja on lähinnä
katsojan roolissa, kun Cooper mätkii päälle käyvää
sakkia mukavasti animoiduilla liikkeillä. Onneksi edes hieman vaihtelua
perusmätkintään tuovat hassut ampuma-aseet, joita saattaa saada
lainaksi Ghoulhaven Hallin eriskummalliselta henkilökunnalta. Tällaisia
aseita on kuitenkin vain muutama erilainen ja niitä voi käyttää
vain ennalta määrätyissä paikoissa, joten ominaisuus jää
hieman varjoon. Yksinkertaisen pelattavuuden vastapainoksi on laitettu turhan
laiska kamera, jota saa olla lähes jatkuvasti liipaisimilla paimentamassa.
Kartanossa lymyää mitä erikoisempia olentoja valmiina yllättämään
Cooperin. Shokkielementtejä pelissä on kahdenlaisia. Kun sankaripoikamme
kohtaa valtaisan shokin, pelaajan on ehdittävä painelemaan ruudulle
tuleva näppäinjono sallitussa ajassa tai muuten pelihahmo menettää
energiaa. Lievempiä shokkeja voi aiheuttaa esimerkiksi yllättäen
pirisevä puhelin, joka luo ”pelkoaallon”. Jos Cooper ei ehdi
välttää aaltoa, hän on hetken kauhusta kankeana ja varsin
alttiina vihollisten hyökkäyksille. Varsinkin ensimmäinen edellä
mainituista on varsin mukava elementti muuten niin yksinkertaiseen pelikokemukseen.
Näppäinten näpyttely on piristävää puuhaa tattien
pyörittämisen ohessa.
Rare taitaa grafiikan
Rare on aina hallinnut kauniin grafiikan piirtämisen. Grabbed by the Ghoulies
ei ehkä ole kaikkein efektirikkain Xbox-peli, mutta piirrosmainen tyyli
ja yksityiskohtaisesti mallinnetut peliympäristöt toimivat kokonaisuudessaan
erittäin hyvin, eikä tasaisen varma 30 ruudun ruudunpäivitys
takkuile tiukimmissakaan tilanteissa. Valaistus on mukavaa katseltavaa ja väripaletti
on hyvä. Nätisti piirretyt tekstuurit antavat polygonimassoille viimeisen
silauksen. Varsinkin suurempien televisioiden omistajien harmiksi sahalaitaisuutta
ei ole täysin pystytty eliminoimaan, mutta mistään vakavasta
ongelmasta ei ole kyse. Laajakuva on tuettuna itse pelitilanteessa, vaikka välipätkät
ja valikot toimivatkin normaalissa 4:3-tilassa.
Latausaikoja pelissä ei ole juuri nimeksikään. Huoneen vaihtuessa
ruudulla kyllä piipahtaa Loading-teksti, mutta se kaikkoaa parissa sekunnissa
ja peli pääsee jatkumaan. Eri huoneissa on sen verran eroja, että
peliä jaksaa pelata ihan vain nähdäkseen, mitä seuraava
huone tuo tullessaan. Harmi vain, että samoja huoneita kierrätetään
jonkin verran pelin puolivälin tienoilta eteenpäin. Toki pelissä
piipahdetaan myös nätin näköisissä ulkotiloissa ja
kartanon sivurakennuksissa erinäisten einesten perässä.
Peligrafiikassa hyödynnettävää piirrostyyliä tukee
tapa, jolla enemmän tai vähemmän odotettavissa olevia käänteitä
sisältävää juonta kuljetetaan eteenpäin. Tarina kerrotaan
animoituna sarjakuvana ja hauskana dialogina. Ihmetystä herättää
kuitenkin se, että Grabbed by the Ghoulies ei sisällä kunnollista
ääninäyttelyä – hahmot vain mumisevat Nintendomaisesti
tai heittävät lyhyitä repliikkejä tyyliin ”OK”.
Liekö Rarelta loppunut kehitysaika kesken vai mikä mutka matkaan on
tullut, kun Xbox-pomo Ed Fries nimenomaan eräässä haastattelussa
kritisoi Nintendoa vähäisestä ääninäyttelyn määrästä
peleissään. Nyt kolahtivat kritiikit omaan nilkkaan.
Muilta osin äänimaailma on ihan onnistunut. Varsinkin musiikit ovat
hauskoja lurituksia, jotka soivat vielä seuraava päivänäkin
päässä kiusaamassa keskittymistä. Dolby Digital 5.1 on tuettuna,
mutta merkittävää tilaääntä Ghouliesissa ei ole.
Kummitusten äänet vaihtelevat hellyttävän ja ärsyttävän
välillä.
Vaihtelevaa viihdettä hetkeksi
Grabbed by the Ghoulies on laadultaan vaihteleva peli. Ajoittain se vetää
kyynisimmänkin pelaajan huulille leveän hymyn, mutta jo heti seuraavassa
huoneessa mieli voi olla täysin päinvastainen. Peli on kokonaisuutena
helppo, mutta paikoin vaikeustaso voi nousta toiseen potenssiin. Vaikeus ei
tule vastustajista, sillä kummituksia ei ole periaatteessa vaikea voittaa,
mutta kun se pitää tehdä tiukkojen sääntöjen puitteissa
ja mahdollisesti varsin niukalla energialla, homma muuttuu haasteellisemmaksi.
Peli toimisi varmasti parhaiten yksinkertaisena ”lastenpelinä”,
mutta valitettavasti Raren Xbox-debyytistä jäi sellainen kuva, että
kehittäjät eivät ole oikein tienneet, millainen pelistä
pitäisi lopulta tulla. Kokeneemmille Ghoulies on liian helppo, mutta toisaalta
perheen pienimmätkään eivät siitä omin neuvoin selviä.
Lapsia helpottamaan tarkoitettu Butler's Brew -ominaisuus, joka tuplaa Cooperin
energian, jos haaste ei mene ensiyrittämällä läpi, auttaa
tietyissä tilanteissa hieman, mutta pahimman uhan ollessa itse viikatemies
siitäkään ei ole apua.
Kokonaisuutta ajatellen pelin pahin ongelma on kuitenkin sen lyhyys. Pohjois-Amerikassa
Voodoo Vincen tavoin Grabbed by the Ghouliesin hinnoittelussa on otettu huomioon
pelin elinikä, mutta Euroopassa ei. Jenkkilän päälle 30
euron hintaan peli tarjoaisi varsin mukavasti vastinetta rahoille, mutta Euroopan
60 euroa voi olla monille liikaa, kun läpipeluuseen menee vain 5-10 tuntia.
Hieman lisäaikaa koneessa Ghoulies voi saada 20 Bonus-haasteen ansiosta,
joita avataan keräämällä seikkailun aikana löytyviä
Rare-kirjoja. Harmi vain, että ne eivät tarjoa mitään, mitä
ei itse pelin aikana olisi nähty. Sen takia nekään eivät
peliä lopullisesti pelasta ylihinnoittelun myrskypilviltä, jotka saavat
pelin pituuteen pettyneet pelaajat kiroamaan menneitä eurojaan. Alhaisemmalla
hintatasolla pelin osakkeet nousisivat tuntuvasti.
Puutteistaan huolimatta Grabbed by the Ghoulies on ihan hyvä toimintapläjäys,
joka varmasti löytää oman yleisönsä Rare-fanien keskuudesta.
On kuitenkin vaikea kuvitella sen nousevan Pekka-peruspelaajan ostoslistalla
kovin korkealle. Vaikka pelissä on monia Rare-peleille ominaisia hauskoja
piirteitä, se on kiistämättä turhan lyhyt ja hieman liian
yksinkertaistettu. Ennen lopullista ostopäätöstä kannattaa
käydä itse testaamassa miten hyvin pelin tyyli omaan makuun kolahtaa.
