Bioshockin arvostelua oikolukiessani ja verratessani sitä Nviperon vuotta vanhempaan Xbox-version arvosteluun huomasin mielenkiintoisen yhteensattuman: me molemmat listasimme pelin huonoksi puoleksi sen pituuden. Tässä ei sinänsä olisi mitään kummallista, mutta yhdessä asiassa olimme eri mieltä: Nviperon mielestä peli oli liian lyhyt, itse taas pidin sitä liian pitkänä. Mistä moinen ero?
Tämä peli oli juuri sopivan mittainen.
Yksinkertaista: pelin pituus voidaan mitata subjektiivisesti tai objektiivisesti. Objektiivinen kesto voidaan helposti määritellä kellon avulla: aloitan pelaamisen klo 10:00, lopputekstit rullaavat klo 20:00, vähennetään parit ruoka- ja pissatauot, saadaan yhdeksän tuntia ja viisitoista minuuttia peliaikaa. Se on aika vähän.
Subjektiivinen aika taas ei katso kelloa. Aloitan pelaamisen nyt, ja lopputekstien lävähtessä ruutuun saatan tuntea oloni pettyneeksi tai tyydytetyksi. Voi myös olla, että en pääse lopputeksteihin asti koskaan, sillä peli alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään liian pahasti.
Harrastuksen myötä olen törmännyt liian pitkiin, juuri sopivan mittaisiin ja vain todella harvassa tapauksessa liian lyhyisiin peleihin, mutta tämä johtuu siitä, että arvioin pelin pituutta puhtaasti subjektiivisella mittarilla. Fallout 3:n läpi koluamiseen voi käyttää aikaa useita kymmeniä – jos ei satoja – tunteja, mutta se ei silti käy liian pitkäksi. Toisaalta Fracturen läpäiseee kymmenessä tunnissa, mutta sitä voi pitää liian pitkänä. Ero näiden välillä perustuu siihen, miten hyvin peli keksii itsensä uudestaan.
Tarinalliset seikkailut, kuten Fallout 3 tai Grand Theft Auto IV voivat syödä kelloaikaa vaikka kuinka paljon, mutta niitä jaksaa pelata, koska aika ajoin ne esittelevät uuden juonenkäänteen tai pelimekaanisen jipon. Lyhyemmät pelit, kuten Mirror's Edge, God of War tai Uncharted eivät uudista itseään, mutta ne ymmärtävät loppua, kun pelaaminen vielä maistuu hyvältä.
Bioshockin ongelma (mutta ei kovin paha sellainen, onhan kyseessä kuitenkin yksi vuoden kovimmista PS3-julkaisuista) on toistossa. Jossain vaiheessa vihollisten tappaminen muuttuu pakkopullaksi, eikä asiaa auta se, että samoja karttoja juostaan ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan. Paljon huonompiakin esimerkkejä on; joskus copy-paste-kentissä vastaan juoksevat vihollislaumat vain turhauttavat, joskus ne raivostuttavat. Ja joskus peliä ei yksinkertaisesti jaksa pelata loppuun asti.
Jerry Seinfeld on yksi maailman parhaista stand-up-koomikoista, ja hänen kommenttiaan setin sopivasta pituudesta voi soveltaa myös videopeleihin. Esitys on hyvä lopettaa, kun yleisöstä vielä tuntuu, että he haluavat lisää. Mirror's Edge on viimeisin peli, jonka loppuessa ajattelin: "olisihan tätä vielä pelannut". Vaikeaa on löytää juuri se sweet spot, jolloin kokemus on ollut riittävän mutta ei liian pitkä. "Tässäkö tää nyt oli" voikin yhtäkkiä lipsahtaa "eikö tää lopu koskaan"-mietteeksi. Liian lyhyestä pelistä voi tulla liian pitkä kellon viisarin värähtämättä.
