Max Payne 3

Kotimaisesta peliteollisuudesta ja -historiasta on lähes mahdotonta puhua mainitsematta Remedyn klassikkoteoksia Max Payne sekä Max Payne 2: Fall of Max Payne. Kun edellisosan julkaisusta on jo vierähtänyt lähes vuosikymmen, on aika ehtinyt kullata monien muistot. Jo vuosia takaperin näytetyt ensimmäiset kuvat Maxin paluusta antoivat osviittaa tulevasta: sankarin kaljua ei hyväksytty, koska niin ei ennenkään ole ollut. Myös siirtyminen aurinkoiselta kuulostavaan São Pauloon sai jäätävän vastaanoton aiemmin synkkään film noir -henkiseen pimeyteen vannoneessa pelisarjassa. Huonon elokuvaversioinnin jälkeen onkin sankarin aika palata pelattavaan formaattiin, vaan onko edes pelialalla jumalallisen statuksen saaneella Rockstarilla kykyä täyttää fanien suuret odotukset?

"A bit closer to Heaven"

Pelillisesti Max Payne 3 on pitkälti sitä samaa kuin aiemminkin. Ajan hidastus sekä epätoivoiset syöksyt aseet paukkuen ovat edelleen tallella, joten edellisiä osia pelanneet ovat heti kuin kotonaan. Jänöjussina loikkiminen onkin ainoa tie menestykseen, sillä automaattisesti palautuva terveys on luksus, jota ei yksinpelissä ole saatavilla. Vastaanotettu rautaisannos vaikuttaa kielteisesti siihen saakka, kunnes Gregory Housen tavoin napataan särkylääkettä. Pillereitä ei ole liiaksi asti, mutta selvänä helpotuksena kuolo ei korjaa heti vaikka osumaa ottaisikin, jos Buranaa vielä löytyy takataskusta. Kuolonkielissä aika hidastuu, ja jos Max saa aikarajan puitteissa viimeisen luodin ampuneen tapettua, tokenee sankari taas elävien kirjoihin. Moderneihin trendeihin lukeutuva suojassa kyykkiminen on saanut hivenen nahkabootsia oven väliin, mutta lievän kankeutensa takia sen käyttö jää varsin vähiin. Toiminta oli aiempien osien menestyksen avain, ja sitä se on vieläkin. Asevalikoima on riittävän laaja ja tehokas, joskin lasertähtäimillä sihtaaminen on melkoista arpapeliä. Taistelun päättävän viimeisen vihollisen niittauksen ajaksi aika hidastuu jälleen, jolloin luodin jättämä reikä on nähtävissä veren sisustaessa huonetta astetta punertavammaksi. Efekti toki menettää tehoaan usean käytön jälkeen, mutta tyylikkäästi se on kuitenkin toteutettu. Vihollisten raajat tuntuvat myös olevan erillisiä, joten käteen tai jalkaan ampumisella on luonnollisia seurauksia. Max Payne 3 sijoittuu pelkän toimintansa osalta epäilemättä vuoden toimivimpien räiskintäpelien joukkoon, kun listauksia loppuvuodesta taas tehdään.

Plussan puolella on myös pelin dialogi, joka on tosin suurimman osan ajasta pelkkää Maxin monologia. Traaginen sankari kommentoi pelin tapahtumia edelleen aivan yhtä hilpeällä ja sarkastisella mustalla huumorilla, joka on kokonaisuudessaan todella onnistunutta. Samoja ajatuksia pyöritellään läpi seikkailun, mutta lausahdukset sopivat kenttien maisemiin vallan mainiosti. Etenkin Maxin äänenä edelleen toimiva James McCaffrey kuulostaa niin korvanystyröitä hivelevältä kuin viskin ja tupakan avulla kurkkuaan hoitanut Max vain voi. Ääniraita on muutoinkin enimmäkseen toimivaa hyvien ääninäyttelijöiden johdosta. Musiikit toimivat tunnelman vahvistajana läpi pelin hyvin, mutta erityismainintana alkuvideossa soiva legendaarinen tunnusmusiikki saa vuosien jälkeenkin niskavillat pystyyn ja raavaan miehen nuoleskelemaan kyyneliään.

Yli kymmenen tuntia kestävän tarinan aikana rivivihollisia lähetetään viimeiselle matkalle jos jonkinlaisissa paikoissa. Onnistuneet takaumaosiot vievät pelaajan takaisin synkkään Amerikkaan kokemaan Maxin kakkos- ja kolmososan varsinaisen juonen väliin sijoittuvat tapahtumat. Paluu Hobokenin synkkiin kerrostaloasuntoloihin kaappaa välittömästi mukaansa jo pelkästään tyylikkään ulkoasunsa johdosta mutta myös nostalgia-arvonsa ansiosta. Muutoinkin sisätilat ovat ehtaa Max Paynea, jolloin tekijätiimin vaihtumisesta tietämätön tuskin osaisi vetovastuun siirtymistä edes arvata. Takamuksessa majaillut lievä pelko aurinkoisten São Paulon ja Panaman toimivuudesta osoittautuu varsin turhaksi. Maisemat ovat kauniita ja alueet paikoittain sopivan räkäisiä, joten synkkä kokonaisuus ei rikkoudu. New Jerseyn pimeyttä on aurinkoisena kesäpäivänä vain hetkittäin ikävä, joten kokonaan uusien alueiden mukaantulo tuntuu alkujärkytyksen jälkeen varsin siedettävältä hinnalta maksettavaksi sisäisen muutosvastarinnan huuteluista huolimatta.

"The American dream"

Miljöön tyylikkyydestä huolimatta sen pelilliset vaikutukset saavat hetkittäin kaipaamaan särkylääkkeen sijasta syanidikapselia. Muutamassa kentässä käytävät ovat sen verran kapeita, että hidastuksen kera loikkaava Max hyppää auttamattomasti rotkoon, sillä ohjaaminen on aidoista huolimatta todellista arpapeliä. Toinen ongelma on pois jätetty mahdollisuus manuaaliseen tallennukseen, joten välitallennuspisteiden olisi syytä olla kunnossa. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, vaan aika ajoin matkan varrelle osuu tilanteita, joissa muutaman ylimääräisen varmuuskopion olisi voinut laittaa talteen. Jopa pelin harrastama musta huumori on koetuksella, kun useamman tusinan verran ruumiita vaatinut taistelu päättyy vihoviimeisen vihollisen ampumaan laukaukseen ja paluuseen edelliselle tallennuspisteelle muutaman alueen päähän.

Suurempi ongelma on hivenen yllättävä, sillä Rockstar on ollut edellisen sukupolven mestariteoksisen ansiosta tunnettu vahvasta käsikirjoittamisesta. Max Payne 3:n alkuvideo kiilaa itsensä välittömästi yhdeksi kaikkien aikojen upeimmista aloitusvideoista, mutta valitettavasti siitä eteenpäin alamäki on pitkä ja jyrkkä. Kaikki hahmot Maxia lukuun ottamatta ovat paitsi yksioikoisia ja tylsiä, niin myös täysin mielenkiinnottomia. Vain partnerin virkaa hetkittäin toimittava Passos jää naamana mieleen, mutta muiden sivuhahmojen tapaan myös hänen motiviit ja taustat jäävät pimentoon. Hahmojen tarinoihin perustuva peli ei näistä lähtöasetelmista pysty pitkälle ponnistamaan, ja näinpä Rockstarin jatkokyhäelmä traagiselle elämälle on surkea pettymys. Loppua kohti tarinan suunta kääntyilee ja vääntyilee ties mihinkä suuntaan ilman määränpäätä – vain, koska peli niin haluaa. Samalla uudet tapahtumat mitätöivät suurimman osan aiemmista kokemuksista. Siinä missä Maxin kostoretket tuntuivat Remedyn kertomana lähes henkilökohtaiselta asialta, uusimman inkarnaation tarina tippuu geneeristen ja helposti unohdettavien B-luokan satujen joukkoon. Toiminta onnistuu pelastamaan paljon, mutta hömppäjuonelle pelin kymmenen tunnin kesto on auttamatta liikaa.

Tekninen toteutus on pääasiallisesti kunnossa, mutta sahalaitaisuus sekä muutaman hahmon hiuskuontalot ovat surullista katsottavaa. Loppupuolella myös ruudunpäivityksestä otetaan mittaa, sillä muutamissa kohtauksissa tavallisesti tasainen rullaus vaihtuu diashow’ksi. Kertaalleen jäi myös eräs välivideo lataantumatta, jolloin seinien ja esineiden läpi oli käveltävissä, kunnes maan ydin nappasi kohti itseään. Muutamassa välivideossa ääniraidasta jäi lause tai pari myös tulematta joko kokonaan tai sitten tekstityksiin nähden selvällä viiveellä. Täysin satavarmaksi kokonaisuutta ei siis voi sanoa, mutta suuremmalti ongelmia ei ole. Ulkoasu on kuitenkin suurimmalti osin näyttävää ja tyylikästä katseltavaa.

"A cold day in Hell"

Budjetin sanelema valinta sarjakuvamaisesta tarinankerronnasta muodostui yhdeksi Max Paynen tunnusmerkeistä. Selkeästä ruutupohjaisesta tyylistä poiketen Max Payne 3 yhdistelee perinteistä välianimaatiota ja ruudun pilkkomista, joka toimii varsin hyvin. Jotain ikonista on toki menetetty, mutta uudistunut tyyli on onnistunut tapa sekoittaa uutta ja vanhaa. Hauskana yksityiskohtana ja ikävänä moitteena välivideon alkaessa käytössä ollut ase vaihtuu aina animaation aikana pistooliin. Ärräpäitä herättävästi rynkkyä ei kuitenkaan palauteta käsiin videon loputtua, jolloin pahimmillaan tyhjin lippain pitäisi käynnistää sota vihollisarmeijaa vastaan. Pyssyn vaihtaminen on nopeaa, mutta yllätys on silti ikävä. Kovasti Kane & Lynch 2: The Dog Days -pelin välkehtivän tehokeinon tavoin myös Brasilian helteessä ruutu välkkyy tasaisin väliajoin pitkin välivideoita. Syytä tälle voi etsiä vaikka minkälaisista sekavuustiloista tai tyyliaspekteista, mutta suurta häiriötä tai iloa tästä ominaisuudesta ei ole.

Yksinpelitarinan ohella tarjolla on arcade-tila, jossa pelin kenttiä on mahdollista pelata pisteitä keräten tai aikarajaa vastaan, jolloin tarinan yhdentekevyydelle ei tarvitse antaa liikaa painoa. Käsittämättömänä aivopieruna välivideot kuitenkin ovat ympättynä kenttiin mukaan, eikä lataustaukojen takia niitä pysty aina ohittamaankaan, joten vain toimintaa hamuava joutuu katselemaan tuttuja pätkiä kerta toisensa jälkeen. Kyseiset pelitilat tuovat kuitenkin Max Payne 3:n vahvimmat puolet esille, joten niiden kanssa paketille voi suoda elinikää lisääkin. Yhteisöllisyyttä on tuettu moninpelillä, joka on tarjolla, koska räiskintäpeliopas kertoo, että sellaisen on pakko olla tarjolla. Jo ensikatsaus verkkopalvelimille kertoo valitettavan totuuden, sillä kaikki se, mikä erottaa Max Paynen tusinaräiskinnöistä, on unohdettu suunnittelupöydälle. Bullet Time on käytettävissä tuoden muutamia tyylikkäitä hetkiä, mutta verkkomoninpelin kokonaisuus on yleisesti juuri niin geneeristä ja turhanpäiväistä kuin nettipelit pahimmillaan voivat olla. Ankea ulkoasu ja tylsät kentät eivät ilon kiljahduksia herätä, eivätkä turhan pitkät latausajatkaan auta asiaa. Ladattavaa lisäsisältöä on alustavien suunnitelmien mukaan tulossa pitkän aikaa, joten sisältöä on tarjolla niille, joille tylsä nettiräiskintä tasokattojen kera on elämäntehtävä.

Jos Maxin seikkailut ovat jääneet syystä tai toisesta aiemmin kokematta, tarjolla on varsin hyvä paketti räiskintää, jonka pelilliset niksit eroavat muista harmaan massan tuotoksista edukseen. Sen sijaan Max Payne 3 on aiempien osien fanin silmissä masentavaa katsottavaa. Sillä on hetkensä ja tunnelma on enimmäkseen kohdillaan, mutta tarinallaan sydämiä valloittanut pelisarja on kuitenkin uusimman osan juonen typeryyden myötä hukannut todella suuren osan identiteettiään. Se ei missään nimessä ole toivotunlainen jumalpeli, mutta räiskinnän toimivuus nostaa paketin sen surkeuden suosta. Aivot narikkaan ja pyssyt laulamaan, sen enempää ei uskalla luvata modernin klassikon jatko-osasta. Se on surullista se.