Killzone: Shadow Fall

Pari vuosikymmentä on kulunut siitä, kun vektalaiset ja helghastit kävivät viimeksi tuhoisaa sotaa. Vanhat kaunat kytevät yhä, ja helghastit on ahdistettu muurien rajaamaan ghettoon. Epäluulo ei ole päästänyt vektalaisia otteestaan, ja etenkin vanhojen kaunojen vaivaama Thomas Sinclair on ottanut elämäntehtäväkseen helghan-ongelman lopullisen ratkaisemisen. Työkaluksi tähän tehtävään hän on rekrytoinut nuoren varjomarsalkan, Lucas Kellanin, joka lähtee torjumaan helghast-provokaattori Jorhan Stahlin suunnitelmia uudesta sodasta.

Universumin sotilaat

Koska videopelimedia on kehno ymmärtämään allegorioita, on Killzone yleensä tuomittu geneeriseksi puupaksi, ja vaikka sarjan toinen osa oli jopa jonkinmoinen arvostelumenestys, on sen tarina lytätty yleensä täysin. Saman kohtalon koki tietysti uusi tulokas uudella alustalla. Hahmot eivät ole samastuttavia ja hyvien vektalaisten toimintatavatkin aiheuttavat epämiellyttävää epävarmuutta omasta puhtoisuudesta. Shadow Fall ei ole vuosikymmenen feelgood-peli.

Killzone on hyvin eurooppalainen ja erityiseti hyvin hollantilainen sarja. Sen tarina karttaa huolella mustaa ja valkoista, vaikka päältäpäin katsoen voisikin kuvitella vektalaisten edustavan hyvää ja helghastien pahaa. Harhaanjohtavuus tuntuu olevan tarkoituksellista, onhan helghastien asuissa nähtävissä yhdistelmä natsi-Saksaa ja helvetillisiä demoneita; jälkimmäisten kaiku kuuluu kansan nimessäkin. Silti pinnan alta löytyy molemminpuolista katkeruutta, ja vektalaiset ovat kaukana viattomasta, vaikka kaikki tehdäänkin oman kansan puolustamisen nimissä. Vähänkään ajattelemalla Shadow Fallin teemoista löytyy selkeitä viittauksia Israelin ja palestiinalaisten rauhattomaan yhteiseloon, jossa kaikelle oman puolen tekemälle pahalle löytyy helposti selityksiä.

Pelillisesti Killzone: Shadow Fallin kampanja ei ole täysin ongelmaton. Vaikka perusasiat ovat kunnossa, peli ohjaa etenemistä välillä tuskaisen kehnosti. Ylänuolta painamalla kyllä näkee seuraavan kohteen, mutta etenemisreitin joutuu päättelemään itse, missä ei auta se, että avautuvia ja pysyvästi suljettuja ovia ei erota muuten kuin kävelemällä viereen ja kokeilemalla. Toisaalta kampanja ei ainakaan ole pelkkää putkessa juoksemista, vaan etenemisreittejä ja tapoja on yleensä vähintään kaksi. Vaikka Shadow Fall onkin nimellisesti räiskintäpeli, se tarjoaa tekemistä myös hiiviskelijöille.

Maxi-pussi silmäkarkkipäiväksi

Luonnollisesti uuden sukupolven koittaessa kiinnitetään erityistä huomiota uusien pelien uusiin grafiikoihin, ja siinä missä Knack jätti korkeintaan taskulämpimäksi, Killzone ottaa vahingon täysimittaisena takaisin. Alkupuolella silmät eivät vielä ihan putoa, mutta pelin edetessä näkymät ovat välillä järjettömän huikeita. Parasta on se, että vaikka grafiikat ovat lähes leuat loksauttavaa tasoa, ei kuvan päivitysnopeus putoile. Hyppy HD-sukupolvesta toiseen HD-sukupolveen ei tietysti enää aiheuta samanlaisia hengästymiskohtauksia kuin esimerkiksi Killzone 2 aikoinaan. Uudistukset ovat hillitympiä ja vaikuttavat enemmän pelattavuuteen kuin silkkaan visuaalisuuteen.

Ristiriitaisia tunteita saattaa aiheuttaa Guerrilla Gamesin päätös taipua valituksen edessä ja muuttaa pelituntumaa aikaisemmasta raskaan fyysisestä tarkemmaksi ja sulavammaksi. Erityisesti Killzone 2:n kohdallahan keskustelupalstoilla moitittiin liikkumisessa ja ohjauksessa tuntuvaa massaa. Nykyisellään pelattavuus ei enää pahemmin eroa Battlefieldeistä, joten ehkä sarjan vanhojen fanien karkoittamisen uhalla on keskitytty miellyttämään keveitä reaktiohippoja pelaavia massoja. Teknisesti Shadow Fallista on vaikea keksiä moitteen sanaa, kaikki yksinkertaisesti toimii niin hyvin, ettei asiaa edes ajattele.

Vuoden paras moninpeli

Jo PS3-aikana Killzone osasi olla harvinaisen hyvä mutta valitettavan lyhytikäinen verkkosota. Call of Dutyt ja Battlefieldit haalivat suuret massat ympärilleen ja Killzone tyytyi keräämään rääppeet. Silti karttasuunnittelu ja pelimuodot olivat erittäin viihdyttäviä ja toteutuskin varsin toimiva. Nyt uuden sukupolven aamunkoitossa muista verkkopeleistä kuulee lähinnä negatiivisia kommentteja. Battlefield 4:n online-toteutus on tyritty ja Call of Duty: Ghostsin kartat on suuniteltu leiripaikan rakentamista silmälläpitäen. Shadow Fall puolestaan toimii ongelmattomasti, peleissä pärjää yhteistyöllä ja taidolla, ja Warzone on edelleen pelimuotona vertaansa vailla.

Uusi konsoli tarjoaa uusia mahdollisuuksia, ja Killzone näyttää, miten PS4:n party-chat otetaan täysimittaisena hyötykäyttöön. Keskustelurinki kootaan järjestelmätasolla, ja moninpeliin hypätään yksinkertaisesti parilla napinpainalluksella kenen tahansa seurueeseen kuuluvan perässä. Toistaiseksi pelin itsensä äänikommunikointi on kauniisti sanottuna keskeneräinen, vaikka kaveriporukalla pelatessa tätä ominaisuutta ei ymmärrä kaivatakaan. Guerrilla on kyllä ilmoittanut työskentelevänsä asian parissa, mutta itse en lainkaan haikaile täysin satunnaisten janttereitten kanssa lörpöttelyn perään.

Ainakin omasta mielestäni uusi sukupolvi alkaa nyt paremmin kuin viime kerralla. Sonyn pakka tuntuu olevan kasassa ja Killzone: Shadow Fall on, jos ei erinomainen, niin vähintäänkin vahva julkaisu jonka verkkopelin voi uskoa viihdyttävän pitkälle ensi vuoteen. Myös alustan puolesta voi olla luottavaisin mielin: jos Guerrilla saa tällaista jälkeä ulos ensimmäisenä päivänä, voi vain kuvitella, mihin Naughty Dog tai Sony Santa Monica pystyvät muutaman seuraavan vuoden aikana.