Splinter Cell: Conviction

Vuosituhannen alkupuolella Ubisoftin Splinter Cell esitteli pelaajille agentti Sam Fisherin, joka suoraviivaisen ramboilun sijasta luotti varjoissa hiipimiseen sekä moniin teknisiin apuvälineisiin. Vuosien kuluessa Fisherin edesottamukset kasvoivat sarjaksi, ja Splinter Cell: Conviction on järjestyksessään sen viides osa. Projekti oli nelisen vuotta kehityksessä, ja tuona aikana pelimoottorikin ehti kertaalleen vaihtumaan. Pitkä kehitysaika on kuitenkin kantanut hedelmää, sillä Conviction on erittäin viimeistelty kokonaisuus, joka esittelee useita uusia elementtejä hiiviskelypeleihin.

Splinter Cell: Double Agentin viimeisissä käänteissä veteraaniagentti Sam Fisher otti lopputilin ja katosi työnantajansa Third Echelonin ulottumattomiin. Useiden vuosien ajan mies on selvittänyt tyttärensä murhaa, ja lopulta asiat alkavat edistyä Fisherin vanhan ystävän avustuksella. Odotetusti mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää, ja lopulta Fisher päätyy avoimeen taisteluun vanhaa työnantajaansa vastaan. Panoksena on henkilökohtaisten syiden lisäksi koko Yhdysvaltain kansallinen turvallisuus (kuinkas muuten). Tarinan poliittinen osuus on juustoista teknotrilleriä, mutta päähenkilön ”oma lehmä ojassa” -elementti tekee yksinpelistä mielenkiintoisen. Tarina on lisäksi poikkeuksellisen hyvin kerrottu, ja ajoittain huomasin haluavani pelata vain nähdäkseni, mihin suuntaan Fisherin tie seuraavaksi kulkee. Vaikka yksinpeli laadukkaasti asiansa esittääkin, aiempia osia pelaamattomilla voi olla vaikeuksia ymmärtää kaikkia käänteitä. Lopputekstejä pääsee katsomaan 5-10 tunnin tahkoamisen jälkeen valitusta vaikeustasosta riippuen.

Sooloseikkailun lisäksi yksinpelin tapahtumiin johtaneita käänteitä pääsee seuraamaan yhteistyötilassa, joka asettaa pelaajat kahden nuoremman Splinter Cell -agentin saappaisiin. Loppuratkaisua lukuun ottamatta tarjolla on tyydyttävä lisäosa tarinaan. Varsinainen toiminta on perinteitä kunnioittavaa pelaamista: väijy varjoissa, ammu lamput mäsäksi ja hiivi vihun selän taakse. Yhteistyötila miellyttänee varsinkin niitä vanhoja faneja, joiden mielestä yksinpeli on ajautunut liikaa toimintapelien suuntaan. Kenttäsuunnittelu yhdessä toimivan pelattavuuden ja yhteistyön kanssa tarjoilee viiden tähden viihdettä. Ehkä hieman yllättävästi myös kaverin kanssa pelaten tunteja kuluu mukavasti: valitusta vaikeustasosta riippuen 4-8 tuntia.

Splinter Cell -sarja on tunnettu monimutkaisista kontrolleistaan ja siitä, että tulitaistelun alkaessa agentti Fisher on ollut melkoisen kädetön puolustautumaan. Conviction uudistaa pelattavuuden kertaheitolla, sillä hiiviskelijä liikkuu juohevasti ja kolmannen persoonan näkökulma toimii taistelussakin moitteetta. Harmillisesti myös jotain on jätetty pois: hyppynappia ei ole eivätkä agentit osaa suorittaa lainkaan tainnuttavia hyökkäyksiä. Tantereeseen pudonnutta ruumista ei myöskään voi siirtää, mikä tekee hiiviskelystä välillä vaikeaa. Nappien paikat ovat melko omaperäiset, joten vielä kymmenenkin pelitunnin jälkeen huomaa laukaisevansa EMP-kranaatin pistoolin lataamisen sijasta. Sarjalle ominaisia hilavitkuttimia ei yksinpelissä sen luonteen vuoksi juuri pääse hyödyntämään, mutta ”vahinko” otetaan korkoineen takaisin yhteistyötilassa: ajoittain saman tehtävän pelaa uudestaan ihan vain kokeillakseen erilaista apuvehjettä kuin ensimmäisellä kerralla.

Conviction esittelee muutamia uusia ratkaisuja, jotka muuttavat pelaamisen luonnetta. Piilossa olemisen astetta ei enää tarvitse kuikuilla erillisestä kompassista, vaan mustavalkoinen ruutu ilmoittaa pelaajan olevan turvallisesti piilossa. Paikan paljastuttua ilmaan piirtyvät valkeat ääriviivat, jotka osoittavat sitä paikkaa, josta vihut tulevat pelaajaa etsimään. Tämä mahdollistaa kätevästi kylkeen tai selkään koukkaamisen, mikä helpottaa etenemistä sekä tuottaa onnistuessaan suurta tyydytystä. Viimeinen suuri uudistus on ”mark and execute”: onnistuneen lähitaisteluhyökkäyksen jälkeen käyttöönsä saa mahdollisuuden merkitä ennakkoon useita kohteita, ja tilaisuuden tullessa suoritetaan nopea teloitus. Onnistuneet eliminoinnit ovat omiaan kohottamaan toverihenkeä yhteistyötilassa.

Vähemmän vaikuttavia uudistuksia ovat toimintaohjeiden piirtyminen seiniin erillisen tekstivalikon sijasta ja erilliset kuulustelut. Ennalta määrätyissä kohdissa pelaaja tarttuu vihua kurkusta ja ryhtyy pumppaamaan hänestä tarvitsemiaan tietoja. Kuulustelu hoidetaan TV-sarja 24:n tyyliin näyttävästi ja väkivaltaisesti. Itse koin tällaisen tiedustelun tylsäksi ja epäuskottavaksi: huippukoulutetun agentin luulisi kyllä tietävän, että on olemassa suoraviivaista turpaan vetoa tehokkaampiakin keinoja kerätä tietoja.

Ensimmäistä kertaa sarjassa Splinter Cell: Conviction antaa mahdollisuuden roolipeleistä tuttuun hahmonkehitykseen. Erilaisia pelin sisäisiä haasteita suorittamalla saa pisteitä, joiden avulla voi ostaa aseisiinsa ja varusteisiinsa kaikennäköisiä (hyödyllisiä) päivityksiä. Kerran suoritetut haasteet eivät nollaudu ja niitä voi suorittaa kaikissa pelimuodoissa. Tällainen ratkaisu luo vaikutelman jatkuvasta kehittymisestä, mikä motivoi palaamaan uudestaan tutuille kentille.

Vaikeustasoja on kolme, joista se vaikein vastaa suunnilleen aiempien osien haastetasoa. Ylivoimaisesti eniten harmaita hiuksia aiheuttaa paluu erillisiin tallennuspisteisiin vapaan tallentamisen sijasta. Sarjan aiemmissa peleissä oli mahdollista tehdä kaikenlaisia kokeiluja ja pitää toiminta jatkuvasti etenevänä, koska usein tallentavan pelaajan ei tarvinnut paljoakaan takapakkia ottaa. Convictionin välitallennuspisteet kuitenkin tappavat kokeilunhalun kokonaan (ainakin korkeimmalla vaikeustasolla): hieman pelityylistä riippuen epäonnistuminen saattaa tehdä tyhjäksi varttitunnin mittaisen työn ja passittaa pelaajan tekemään kaiken uudestaan. Tästä on väistämättä seurauksena turhautumista ja samojen kohtien uusimista yrityksen ja erehdyksen hengessä. Ominaisuuden kanssa oppii elämään, mutta silti vapaa tallennusmahdollisuus olisi tehnyt pelaamisesta nautittavampaa.

Suoraviivaisen yksinpelin ja perinteitä kunnioittavan yhteistyötilan lisäksi valittavana on Deniable Ops eli erilaisia moninpelimuotoja, joita voi pelata joko yksin tai kaverin kanssa jaetulla ruudulla, lähiverkossa tai Xbox Livessä. Erillinen seuranhaku mahdollistaa satunnaisessa seurassa pelailun, eli vaihtoehtojen koko kirjo on sisällytetty mukaan. Missään pelimuodossa ei ole kuin maksimissaan kaksi ihmispelaajaa, joten verkkoviive ei pääse kasvamaan ongelmaksi.

Hunter asettaa 1-2 pelaajaa eliminoimaan tietyn määrän vihuja alueelta ennen etenemistä, kun taas Infiltration on hiipimisen kuningaslaji: yksikin vilahdus pahiksen silmäkulmassa lennättää epäonnistuneen hiipijän takaisin lähtöruutuun vanhojen Splinter Cellien malliin. Last Standissa on määrä puolustaa asemia aaltoina hyökkääviä vihollisia vastaan, joten se muistuttaa paljon Gears of Warin Hordea tai Halo 3: ODSTin Firefightia. Ryppään heikoin lenkki on Face-Off, joka asettaa kaksi pelaajaa toisiaan vastaan tekoälyvihollisien kanssa. Pelaaminen on usein pelkkää räiskintää ilman pienintäkään muistoa siitä hiljaisesta hiipimisestä, josta Splinter Cell tunnetaan.

Graafisesti Splinter Cell: Conviction ei edusta sukupolvensa terävintä kärkeä. Ympäristöt kuitenkin tuntuvat uskottavilta, värien (myös värittömyyden) käyttö on onnistunutta ja liikeanimointi on kaikin puolin sulavaa ja luonnollista. Ainoastaan kasvojen liikkeet näyttävät ikävän puisevilta eivätkä ilmennä tunteikasta ääninäyttelyä kovinkaan onnistuneesti. Michael Ironside tekee jälleen vakuuttavaa työtä Sam Fisherinä, mutta verrattuna aiempiin osiin hänellä ei ole kovinkaan paljoa sanottavaa. Tämä on sääli, sillä hänen äänensä on aina ollut Splinter Cellin kantava voima. Dialogi on kautta linjan onnistunutta ja sivuosissa esiintyvät ääninäyttelijät hoitavat työnsä mallikkaasti kotiin. Erityisen tunnustuksen ansaitsee musiikin käyttö: luritukset pysyvät hienosti taustalla tunnelmaa tukien. Musiikki ei missään vaiheessa hallitse tai häiritse, mutta onnistuu aina vahvistamaan käsillä olevaa tilannetta omalla panoksellaan.

Splinter Cell: Conviction on loppuun saakka hiottu ja ammattitaidolla tehty kokonaisuus. Kaikki suunnitteluratkaisut ovat toimivia vaikkakaan eivät välttämättä kaikkia miellyttäviä. Uudet pelimekaaniset ideat muuttavat pelaamisen luonnetta tavoilla, joita todennäköisesti myöhemmin muissa peleissä jäljitellään. Conviction ei ehkä ole Sam Fisherin saagan paras peli, mutta pelillisesti se on monipuolisin Splinter Cell tähän asti.