Kolme kovaa pompottelijaa
Sion Barzahad, Volt Krueger ja Kou Leihof toimivat Koirakadun baarin portsareina ja suojelijoina futuristisessa kaupungissa, jonka öiset kadut ovat vaaroja täynnä. Eräänä iltana kapakan rauha järkkyy pahasti, kun katon läpi putoaa joukko mystisiä ninjoja pahat aikeet mielessä. Taistelu on lyhyt mutta raivoisa, ja kun synkeät varjojen soturit lopulta katoavat takaisin yöhön, he vievät mukanaan baarin laulajan ja maskotin Dominique-neidin. Mutta kapakan suojelijathan eivät hyväksy tällaista käytöstä. Heidän laulajaansahan eivät mitkään teknoninjat nyysi! Kolme kaverusta lähtevät matkalle kaupungin halki hakemaan takaisin viatonta naistaan, monet mysteerit mielessään kummitellen. Mitä soturit tahtovat Dominiquesta? Liittyykö Mikado-korporaation avaruusprojekti tähän jotenkin? Mitä Mikado oikeastaan haluaa vaivaisesta baarin laulajasta? Onko Dominique-neiti sittenkin enemmän kuin miltä hän näyttää? Jännittävä Squaremainen seikkailu odottaa Sionia, Voltia ja Kouta... mutta on ohi ennen kuin huomaatkaan.
The Bouncer oli yksi PS2:n hypetetyimmistä peleistä, mutta tuotti monille karvaan pettymyksen ja on saanut enimmäkseen keskinkertaisia arvosteluja. Pelin ideana on yksinkertaisesti potkia vihollisia kunnes kukaan niistä ei enää pysy pystyssä, jonka jälkeen ihastellaan pitkiä ja näyttäviä välianimaatioita. Peli on erittäin kiinnostava, erittäin näyttävä ja erittäin lyhyt.
Monien mustelmien kaupunki
Peli todellakin koostuu pelkistä taisteluista ja välianimaatioista. Taisteluissa kaikki kolme soturia mättävät vihollisia minkä nyrkeistään ehtivät, mutta vain yhtä hahmoa kontrolloi pelaaja. Hahmojen liikevalikoima on melko vähäinen mutta loppujen lopuksi ihan toimiva, kunhan sen oppii hallitsemaan. Liikkeet ovat näyttäviä ja sopivasti matrixmaisen liioiteltuja, ja The Bounceria pelatessa tuntuukin kuin katselisi Hong Kongilaista samuraileffaa, sen verran vauhdikkaita ja yliampuvia taistelukohtaukset ovat. Ohjainten analogisuus on hyvin käytössä: heikosta näpäytyksestä tulee nopea mutta heikko isku, kun taas vahvalla painalluksella saa aikaan hitaan ja voimakkaan mäiskähdyksen.
Ohjattavaa hahmoa saa vaihdella jokaisen taistelun välissä ja välianimaatiot ovat erilaisia riippuen siitä, minkä kolmesta urhosta on valinnut. Mikäli pelin läpäisee käyttäen pelkästään yhtä hahmoa, myös loppudemo keskittyy kertomaan kyseisen sankarin kohtalosta.
Jokaisesta taistossa voitetusta vihollisesta saa Bouncer-pisteitä, joilla voi ostaa hahmolleen lisää vahvuuksia tai voimakkaita erikoisliikkeitä. Tämä roolipelimäinen hahmojenkehityssysteemi tuo peliin paljon lisää väriä ja kiinnostavuutta. Kehitettäviä ominaisuuksia on vain kolme: voima, puolustus sekä kesto.
The Bouncerin pelivaihtoehtoja ovat pelin päärunko eli Story Mode, monista muistakin mättöpeleistä tuttu Survival sekä perinteinen kaksin-, kolmin- tai nelinpeli. Hyvänä lisänä moninpelissä pelaajat voivat käydä taistoon käyttäen valmiiksi kehittämiään hahmoja, mikä antaa lisää motiivia Story Moden pelaamiseen yhä uudelleen ja uudelleen. Suosikkihahmoaan on erittäin hauska kehittää ja pumpata häntä yhä tehokkaammaksi tappokoneeksi. Survivalissa luonnollisestikin lahdataan loputtomia määriä vihollisia ilman että kestopisteet palautuvat taisteluiden välillä.
Harmi vaan, että pelattavuus on kuitenkin melko rajoittunutta liikkeiden vähyyden vuoksi, minkä takia kaksinpeli käy kyllästyttämään ennen aikojaan. Uskon tosin, että kun pelaajien määrä kohoaa kolmeen tai neljään, saa moninpelikin uusia ulottuvuuksia. Valitettavasti en tätä voinut kuitenkaan testata.
Kuin elokuvaa katselisi
The Bouncerin grafiikat ovat, kuten on monet muutkin ovat todenneet, parasta mitä missään pelissä on koskaan nähty. Hahmot ja viholliset ovat uskomattoman yksityiskohtaisia, sulavaliikkeisiä ja kaiken lisäksi tyylikkäitä. Ruudunpäivitys ei tahmaa eikä hidastu vaikka ruudulla olisi samanaikaisesti yli kymmenenkin taistelijaa. Välianimaatioita on niin paljon, että niiden katseluun kuluu yli puolet pelin läpäisyajasta, ja ne ovat kuvanlaadultaan kristallinkirkkaita ja niin hyvin ohjattuja, että voisivat kilpailla minkä tahansa oikean elokuvan kanssa. Pelissä esiintyy näyttävää ilmataistelua, huimia cliffhangereitä sekä suuria räjähdyksiä, joten The Bouncer on erittäin toimintaelokuvamainen kokemus. Peli antaa hyvän kuvan siitä, mihin PS2 todellisuudessa pystyy. Renderoitua animaatiota ja pelin omalla enginellä toteutettuja välijaksoja on ihan oikeasti vaikea erottaa toisistaan. Ainoana miinuksena mainittakoon välillä hieman huonosti toteutetut kuvakulmat, kamera kun joskus jättää tärkeät viholliset tai etenemisreitit näyttämättä.
Musiikeissa on potkua ja sopivat peliin kuin nyrkki silmään, joten ne yhdistettynä hollywood-tyyliseen taistelunmelskeeseen luovat hyvin kuvaa raivoisasta mätöstä. Kaikki dialogi on puhuttua ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa moitteettomasti. Tekijät olivat viisaita ja säilyttivät mukaan vielä mahdollisuuden kuulla vuorosanat alkuperäisellä japanin kielellä.
Juoni on kiinnostava niin kauan kuin sitä kestää. Kaikki pelissä esiintyvät hahmot ovat persoonallisia ja pidettäviä, mukaan lukien pahikset. Tarinan tunnelma muistuttaa kovasti Squaren Final Fantasy-pelisarjan henkeä joskin vielä vauhdikkaampana. Pelissä esiintyy pari huvittavaa FF-sarjaan viittaavaa piilovitsiäkin, esimerkiksi vanhan tutun kaktusmiehen kuva komeilee yhden sankarin takissa.
Kun taistelun pölyt lopulta laskeutuvat...
The Bouncerin pelaaminen on huiman hauskaa ensimmäisellä läpäisykerralla, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja tämä peli vielä tavallista aikaisemmin. Story Moden läpäisy kestää korkeintaan yhden illan riippuen siitä, montako kertaa kuolee. Moninpeli ja Survival eivät jaksa kauan innostaa, eikä jäljelle jää enää mitään mikä vetäisi takaisin pelin ääreen. Kun peli on läpi, hengitys tasaantuu ja kädet lakkaavat vapisemasta, jäljelle jää vain ontto "Siinäkö se nyt olikin?"-tunne. Tätä peliä voisi kutsua yhden illan interaktiiviseksi elokuvaksi. Hinta vaan on aivan liian korkea, vaikka elokuva kieltämättä onkin keskitasoa parempi.
