Tohtorin opissa
Uramoodissa ei sukelleta sokkona MotoGP-sirkuksen mopoluokkiin, vaan pelaaja kutsutaan jäseneksi Valentino Rossin tosielämässäkin isännöimään VR46-akatemiaan. Ensimmäiset kisat muodostuvatkin riemastuttavan vaihteleviksi, kun tiellä tähteyteen päästään vuoronperään koittamaan kaikkia mahdollisia variaatioita. Villin kortin GP-kisojen ohella vieraillaan muun muassa mestarin tiluksille rakennetulla Flat Track -radalla, testataan Yamahan katupyörää sekä ajetaan rallipätkiä kelloa vastaan.
Alkumittelöissä pärjäämällä tienataan mainetta, jolla lunastetaan tallipaikka ensimmäisen kauden kynnyksellä. Sarjan veteraanien onneksi varsinaista mestaruustaistoa ei tarvitse enää aloittaa hitaimmasta Moto3-luokasta, sillä kohtuusuorituksilla myös huomattavasti enemmän hauskuutta tarjoavat Moto2-tallit aukaisevat ovensa. Tiimien vaihtelemisen kynnys on ylipäätään reilusti aiempaa matalampi, kun pyörien sijaan kehitetään kuljettajaa. Ratkaisu on kaksijakoinen: kuskin ominaisuuksien jalostaminen tuntuu luonnollisesti teennäisemmältä kuin kaluston. Lisäksi kokemuspisteitä jaetaan kisojen päätteeksi automaattisesti, joten erillisiä testijaksoja tavoitteineen ei enää järjestetä. Toisaalta nykyinen systeemi motivoi kahlamaan viikonlopun harjoitus- ja aika-ajosessiot paremmin läpi. Huoleton merkkien välillä surffaaminen kesken kauden tuo kieltämättä mukavaa vaihtelua – vaikka ei realistista olisikaan.
Normaalin puurtamisen alettua akatemian erikoistapahtumat vajoavat nopeasti statistin rooliin. Varsinaisen kauden aikana noin parin kisan välein nähtävät bonuskisat tuntuvat etenkin mestaruudesta taistellessa irtonaisilta, kun ainoaksi porkkanaksi jäävät ylimääräiset kokemus- ja mainepisteet. Motocrossailu käy nopeasti itseään toistavaksi, kun suurin osa ajasta vietetään saman syherön eri variaatioiden kimpussa. Pettymyksen tunne hiipii rallipätkienkin toteutusta kohtaan. ”Erikoiskokeet” lavastetaan moottoriradoille keinotekoisten shikaanien sekä muiden hidasteiden avulla sen sijaan, että autoa pääsisi kurittamaan esimerkiksi kehittäjän Sebastien Loeb Rallyyn kynäilemillä reiteillä. Toisin sanoen paperilla erinomaiset ideat menettävät hohtonsa ennen aikojaan puolivillaisen toteutuksensa vuoksi.
Tuttu sisältö, uudistetut kulissit
Rossin nimeä hyödynnetään silti kokonaisuutena tehokkaasti. Aiemmissa osissa menneen vuoden tapahtumia kerrannut haastetila korvataan ”tohtorin” uran huippuhetkiä muistelevalla moodilla. Vaikka perustekeminen edustaa sarjan ystäville tuttua ”ohita kolme vastustajaa kierroksella” -tyyliä, elävöittävät mestarin kisaa pohjustavat tarinoinnit kivasti kokemusta. Klassisemmasta kalustostakaan ei ole haittaa mielenkiinnon säilymisen kannalta.
Aika-ajoissa päästään jahtaamaan italialaisen suorituksia ennalta määrätyillä ehdoilla, ja soolopuolen tarjonnan viimeistelevät muutaman päivän välein vaihtuvat kierrosaikahaasteet. Näissä moodeissa saa tehdä tosissaan töitä tavoitteisiin yltääkseen. Verkko-ominaisuudet ovat niin ikään periaatteessa kunnossa, kun yksittäisten kisojen ohella ajetaan räätälöitäviä mestaruussarjoja. Jälleen kerran peliseuran puute varjostaa yhteisöllistä puolta: täysiä auloja on julkisella puolella turha odottaa.
Milestonen peleillä on ikävä ja ansaittu maine teknisesti ailahtelevina tekeleinä. Studio kuroo kilpailijoiden etumatkaa hiljalleen kiinni, sillä Valentino Rossi The Game ei näytä enää lainkaan hullummalta. Pyörien yksityiskohtien taso hipoo kiitettävää, eikä ympäristöistäkään lievän kliinisyyden unohtaen keksi suurempaa moitetta. Xbox One -version ruudunpäivitys yskähtelee satunnaisesti, mutta ongelma ei ole lähellekään yhtä paha kuin studion edellisissä Ridessä tai MXGP2:ssa. Kehitystä on tapahtunut niin ikään latausaikojen sekä valikoiden käytettävyyden suhteen, vaikka optimoitavaa riittää yhä tulevillekin vuosille.
Ajotuntuma etenkin MotoGP-tason kalustolla on realistisimillaan edelleen loistavan haastava, ja pyörän katuversioon peilattuna erot huomaa nopeasti. Autoilu sujuu samalla varmuudella kuin Loeb Rallyn asfalttipätkät. Motocross vaatii eniten totuttelua, sillä erilaisen pinnan vuoksi kokemus on huomattavasti liukkaampi kuin MXGP-serkussaan. Menopelistä riippumatta monipuoliset säätömahdollisuudet takaavat märkäkorvillekin sopivan matalan aloituskynnyksen. Jonkinlaisena suunnittelukukkasena fysiikkamallinnukset ja erilaiset avut täytyy kuitenkin muistaa asettaa pelimoodeittain. Harmittavaa etenkin siinä vaiheessa, kun ensimmäisessä verkkokisassa huomaa ajavansa apurenkaiden ja erittäin aggressiivisen automaattijarrutuksen kera.
Vaikka uramoodissa mestariakatemian lumous hälvenee nopeasti, ei Milestonen uutuukaista sovi tällä kertaa yrityksen puutteesta syyttää. Valentino Rossi The Game tarjoaa normaaleihin vuosipäivityksiin verrattuna keskimääräistä enemmän vaihtelua, eikä teknistä kehitystäkään sovi sivuuttaa. Siitä huolimatta peliä ei voi varauksetta suositella aiemmat osat puhkiajaneille. Persoonallisen "tohtorin" tosifaneille sekä sarjaan perehtymättömille kyseessä on sitä vastoin katsastamisen arvoinen teos.
