Julkaisijajätin lukuisat studiot ovat tottuneet luomaan vakuuttavia ison mittakaavan temmellyskenttiä, ja ranskalainen Annecy-kehitystiimi nostaa rimaa entisestään. Alppimaisemat tarjoavat tyrmistyttävän kauniisti avautuvia näkymiä ja lähes loputtomalta tuntuvan määrän rinteitä tutkittavaksi. Upeiden puitteiden sävyttämästä kokonaisuudesta paljastuu silti tarkemmalla syynillä murheita, jotka estävät Steepiä päätymästä lajityypin todellisten klassikoiden joukkoon.
Komeille kukkuloille
Ympäristön tutkiminen nousee vääjäämättä päärooliin, sillä mitään tarinaa ei edes yritetä luoda taustalle. Pelaaja heitetään pienen tutoriaaliosion jälkeen rinteeseen omin päin, tärkeimpänä ohjenuorana hauskanpito. Ympärille avautuu pelattavaa häkellyttävän tiheään tahtiin, ja tapahtumiin pääsee teleporttamaan vaivattomasti napin painalluksella. Uusia kohteita aktivoidaan kiikaroimalla läheisiä nyppylöitä sekä hahmon tasonnousujen kautta. Vaikka etenemistyyli tuntuu tutulta, on kokemus huomattavasti jouhevampi kuin monissa muissa pahamaineista Ubisoft-kaavaa noudattavissa peleissä.
Kisailut jaetaan kolmeen kategoriaan vaikeusasteensa perusteella. Laskettelutapahtumiin pääsee osallistumaan omien mieltymystensä mukaisesti joko lumilaudalla tai suksilla. Erot näiden välillä jäävät melko marginaalisiksi: Modernisoidut hikilankut monojen jatkona mahdollistavat aavistuksen tarkemman kurvailun, kun snoukkaillen temppuilu sujuu hieman lennokkaammin. Kisat käydään pääsääntöisesti soolona, sillä tavoitteet liittyvät joko annetun aika-rajan alittamiseen tai riittävän pistepotin keräämiseen.
Lumen ja jään valloittamisen lisäksi raikkaassa vuoristoilmassa kokeillaan siipien kantavuutta. Tähän tarjotaan kaksi tapaa, joista ehdottomasti hauskemmaksi paljastuvat liitopuvussa suoritettavat syöksytehtävät. Joko taivaalla liihottelevasta kuumailmapallosta tai sopivan korkuisen rampin reunalta käynnistyvät pujottelut tarjoavat parhaimmillaan kutkuttavia hetkiä reittien sukkuloidessa ahtaiden kanjoneiden tai voimavirtalinjojen välistä. Liitovarjo selässä meininki sen sijaan taantuu tylsänpulskeaksi neppailuksi. Verkkaisuuden lisäksi varjoilu kärsii epämääräisestä tuntumasta, kun pelaajan tärkeimmäksi tehtäväksi jää haistella mahdollisia nousuvirtauksia vuorten tuntumasta.
Steepin ehdottomana valttikorttina toimii valinnanvapaus paitsi tapahtumien myös tyylien suhteen. Välineestä toiseen pääsee vaihtamaan mielensä mukaan käytännössä lennosta. Rennon laskettelun keskellä on virkistävää bongata sopiva lähtölaituri, josta matka jatkuu saumattomasti vaikkapa liitopuvun turvin. Innokkaimmat eräjormailijat taivaltavat puolestaan jalkapatikassa mäkeä ylöspäinkin pakkaslumen narskuessa monojen alla. Yleisen fiilistelyn kannalta on etenkään tähän vuodenaikaan vaikea keksiä osuvampaa lääkettä todellisuuspakoon, kun talvinen Suomi tarjoaa lähinnä loskan ja kuran vuorottelua viikosta toiseen.
Äkkijyrkkiä laskuja
Lupaavista lähtökohdistaan huolimatta kuherruskuukausi Steepin kanssa jää lyhyeksi. Parin illan aktiivisen pelailun jälkeen hyvin alkanut suhde alkaa osoittaa jo hiipumisen merkkejä, ja irtonaisten tapahtumien tahkoamiseen joutuu etsimään motivaatiota kissojen ja koirien kera. Hahmonkehityksellä availlaan toki uusia kohteita, mutta näihinkin pääsee tutustumaan kiertoteitse erillisten helikopterikyytien avulla. Muutoin ansaituille kokemuspisteille ei suoda kosmeettista sälää kummempaa käyttötarkoitusta, eivätkä hassunhauskat puvusteet jaksa naurattaa määräänsä pidempään. Tilannetta ei edesauta sekään tosiasia, että monet vähänkään haastavammista tapahtumista kutittelevat hermoratoja liian kovakouraisesti. Restart-nappi kuluu toisinaan puhki, kun sadistiset mäet yhdistettynä lennokkaaseen tuntumaan ja liian koviin tavoitteisiin saavat seikkailijaparan keräilemään kamojaan yhä uudelleen hangesta. Avoimen temmellyskentän varjopuolena yksittäiset reittivalinnat kärsivät hiomattomuudesta, joten todellisia helmiä mahtuu mukaan harvanlaisesti.
Vaikka lumen pöllyämistä mallinnetaan ihailtavalla pieteetillä, ei samaa voi sanoa muusta rekvisiitasta. Tarkemmalla syynillä maailman staattisuus alkaa paljastua: matka saattaa katketa näennäisen heiveröiseen oksaan, eikä laudalla pääse edes raiteiden päälle tasapainoilemaan. Temppujen suorittaminen vaatii muutenkin tavallista pidempää pinnaa, sillä pyörimissuunta määritellään vasta hyppynapin vapauttamisen jälkeen, toisin kuin genressä yleensä. Pisteytyslogiikka vaikuttaa hyvin epämääräiseltä, kun potit vaihtelevat samoillakin liikkeillä huomattavasti. Kovasti mainostettu yhteisöllisyys jää lopulta statistin rooliin, vaikka kaveriporukalla laskettelu sekä pikkuhaasteiden lähettely sujuukin vaivattomasti. Pakotetun verkkoyhteyden näkyvimmäksi ominaisuudeksi muodostuu lähinnä hidas käynnistyminen ja muut satunnaiset sekoilut.
Steep maistuu parhaalta pienissä erissä nautittuna. Tällöin kyllästyminen tai turhautuminen eivät pääse valtamaan mieltä, ja pelin hienosta tunnelmasta saa nauttia täysin siemauksin. Vielä kun muistaa laittaa ääniraidan soimaan myös vapaan temmeltämisen aikana, voi lasketellessaan jammailla vaikkapa Bomfunkkien legendaarisen Freestylerin tahtiin. Toistaiseksi Ubisoft Annecy on luonut erittäin pätevän rungon, mutta sisältöä pitäisi vielä miettiä kriittisin silmin. Toivottavasti julkaisijan tavoille uskollisesti jatko-osa räjäyttää potin sitten kunnolla.
