Arkane Studiosin vuonna 2012 ilmestynyt Dishonored yllätti niin pelaajat kuin kriitikotkin. Se sai kiitosta upeasti suunnitellusta ja sisältörikkaasta steampunk-maailmastaan sekä hiotusta pelimekaniikastaan. Panokset toivottua jatko-osaa kohtaan olivatkin siis jo valmiiksi todella korkeat, mikä ei kuitenkaan estänyt ranskalaiskehittäjää ylittämästä vielä kertaalleen odotuksia.
Jatko-osassa pelataan jälleen yliluonnollisen kyvykkäällä salamurhaajalla. Jokainen tehtävistä on yhä läpäistävissä joko suoralla toiminnalla tai täysin väkivallattomalla tyylillä. Kokonaisuutena peli kulkee siis edeltäjänsä viitoittamia reittejä, maustaen jo valmiiksi erinomaista hiiviskelypohjaa muun muassa täysin uusilla kyvyillä sekä muilla pikku jipoilla.
Meitä on kaksi, kammottavaksi
Siinä missä ensimmäistä stooria tahkottiin vain yhden sankarin vinkkelistä, luodaan jatko-osalle uudelleenpeluuarvoa toisellakin pelattavalla hahmolla, Emily Kaldwinilla. Alkuperäisessä Dishonoredissa vielä pikkutyttönä esitellyn hahmon omalaatuinen kykyarsenaali eroaa varsin merkittävästi debyyttiä yksin tähdittäneestä Corvo Attanosta. Sankareiden ohjastaminen tuntuu myös täysin erilaiselta, sillä molemmilla on selvästi omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Torjunta- ja hyökkäysliikkeiden käyttö on tuttua kauraa edellisestä pelistä. Merkittävin päivitys nähdään aseettomassa lähestymistavassa, sillä pelaajan on nyt mahdollista laittaa vihulaisia unten maille aiempaa monipuolisemmin. Tuoreet konstit helpottavat eritoten väkivallatonta läpipeluuta suosivia.
Pelaajan moraalia punnitaan niin sanotulla Chaos-mittarilla. Mitä aggressiivisemmin kohtelee kohtaamiaan ihmishenkiä, sitä korkeammalle puntari asettuu. Väkivallatonta tyyliä suosivia hellitään mahdollisuudella kukistaa jopa pomovastustajat teräasetta vilauttamattakaan. Peliä ei siis voi missään vaiheessa syyttää siitä, etteikö se sallisi kevyempääkin suoritustapaa.
Seikkailun aikana tehdyt päätökset ilmenevät myöhemmin esimerkiksi monologien muuttuessa. Tarinalla on myös useita loppuja, jotka ovat saavutettavissa tietyllä pelitavalla. Dishonored 2 ei siis rankaise valinnoista tai anna ymmärtää, että vaihtoehdot jakautusivat erikseen kokemusta huonontaaviin sekä parantaviin. Erilaiset tehtäväratkaisut vaikutuksineen kannustavatkin yrittämään ja kokeilemaan uusia lähestysmistapoja jokaisella pelikerralla.
Kaikki tiet vievät Karnacaan
Dishonored 2 sijoittuu aikaan 15 vuotta ensimmäisestä osasta. Emilystä on kasvanut valmis kruununperijätär, joka on ottamassa paikkansa edesmenneen äitinsä valtaistuimella. Samalla hänestä on kuoriutunut erinomainen taistelija, mistä on kiittäminen isäänsä, kuninkaallista henkivartija Corvoa. Menneisyys ei kuitenkaan jätä uutta keisarinnaa rauhaan edes kruunajaisten ajaksi. Seremonian keskeyttää ykkösosan The Knife of Dunwall- ja The Brigmore Witches -lisäreistä tuttu antagonisti Delilah Copperspoon, joka liittolaistensa avittamana syöksee tuoreen hallitsijan valtaistuimelta.
Ensitöiksi valitaan aloittaako uuden kostoretken Corvolla vai Emilyllä. Valitsematta jäänyt odottaa seikkailun vapauttajaansa Delilah'n kovettamana marmoripatsaana. Valittu hahmo taasen lukitaan eristettyyn huoneeseen, josta on pyrittävä pois ja löytää ulos keisarinnan vallatusta palatsista. Ulkoilmoille päästyä on aika hiippailla pois Dunwallista ja suunnattava kohti keisarikunnan eteläosassa sijaitsevaa kaupunkia, Karnacaa. Siinä missä Dunwallin ympäristö huokuu harmaansävyisen kylmästi Englannin viktoriaanista aikakautta, on Karnaca lämminsävyinen sekoitus etelä-eurooppalaista arkkitehtuuria. Pääsuunnittelija Dinga Bakaban mukaan asukkaiden kehnoihin elinoloihin on otettu vaikuttimia niin britti-imperiumin aikaisista siirtokunnista kuin myös kauppasaarron vaivaamasta Kuubasta. Valtaosa pelistä vietetään Karnacan ränsistyneillä, kulkutautien ja hyönteispesäkkeiden valtaamilla kujilla. Tehtävänä on palauttaa keisarikunnan valtaistuin sen oikealle omistajalle.
Aluksi käytössä on vain miekka. Lisää varusteista aina pistoolista varsijouseen noukitaan ympäristöjä tutkimalla ja päihitetyiltä vihollisilta. Seikkailun edetessä saa käyttöönsä lunastettua myös yliluonnollisia voimia. Mikäli pelin haluaa välttämättä läpäistä ilman taikatemppuja, voi Outsiderin tarjoamat kyvyt jättää tällä kertaa tyystin lunastamatta. Päätöstä kannattaa harkita, sillä kerran kieltäydyttyään ei voimia saa enää lunastettua itselleen. Magianpula hankaloittaa katoilla hyppelyä sekä vihollislaumojen kukistamista, mikä tekee pelistä lähes armottoman alemmillakin vaikeustasoilla.
Voimia voi kehittää riimuilla, kun taas hahmon kestävyyttä ja nopeutta säädellään erilaisilla luuamuleteilla. Riimujen ja amulettien etsintää helpottaa artefaktisydämen käyttö.
Kaupunkimiljöiden aatelia
Uusi kaupunki noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin mitä pelaaja on tottunut Dunwallissa näkemään. Sisään astuttavia rakennuksia on kuitenkin aiempaa enemmän. Osa mestoista, kuten Kirin Jindoshin kartano, sijaitsee muusta eristetyssä kaupunginosassa, johon kuljetaan raitiovaunun kyyditsemänä. Pienet alueet mukaan laskettuna Karnacan on roimasti Dunwallia laajempi leikkikenttä. Läänin määrästä huolimatta yksityiskohdat ole jääneet lainkaan toissijaiseksi tekijäksi, minkä ansiosta kaupunki tuntuu elävän pelaajan ympärillä jatkuvasti.
Graafisesti peli on ottanut huomattavan harppauksen neljän vuoden takaisesta edeltäjästään – unohtamatta kuitenkaan sarjan tyylille ominaisia elementtejä. Realistisuutta ei tavoitella nytkään, vaan yleisilmettä on väritetty voimakkailla värisävyillä, jotka saattavat muuttua radikaalistikin alueen mukaan. Myös hahmojen kasvomallit ovat pysyneet samana eli valtaosin elottomina. Tästä lienee syyttäminen aivan tarkoituksella haettua karikatyyrimäisyyttä, joka istuu steampunk-vivahteikkaisiin hahmoihin kuin nenä päähän.
Tunnelman kruunaa moniulotteinen äänimaailma. Kaupunkivilinä kätkee sisälleen monenlaista äänilähdettä aina narisevista ovista sekä kävelyaskelista lähtien. Dialogi on sen sijaan jokseenkin tuttua huttua. Niin vartijat kuin siviilitkit reagoivat pelaajan puuhiin, mutta mitään syvällisempää dialogia ei parane jäädä odottamaan. Toimintavalmiudessa viholliset ovat aiempaa nokkelampia ja kykenevät muun muassa hieman ennakoimaan sankarimme liikkeitä sekä vastaamaan tuleen pienistä esteistäkin huolimatta.
Jatko-osille tavanomaisesti Dishonored 2:ssa vilisee runsaasti uusia hahmoja, joista liki ketään ei jätetä vain pintapuoleiseksi kasvoksi. Eritoten avainhenkilöistä on kirjoitettu runsaasti erinäistä tausta- ja nippelitietoa, johon voi halutessaan perehtyä muistiinpanojen ja lokikirjojen avulla. Tuttujen hahmojen, kuten Outsiderin sekä Delilah'n menneisyyttä valoitetaan tarinan aikana lisää, minkä pitäisi vastata debyyttiosasta asti askarruttaneisiin kysymyksiin.
Lyhyestä virsi kaunis
Dishonored 2 jaksaa pitää hyvin otteessaan, eikä suurta kyllästymistä pääse missään vaiheessa syntymään. Yhdeksän lukua käsittävän tarinan porskuttaa läpi parissa tunnissa, mikä voi tuntua osalle pelaajista varsin lyhyeltä repäisyltä. Olisi toisaalta ollut sääli, jos kestoa olisi pitkitetty käsikirjoituksen kustannuksella. Sen sijaan tarina pidetään alusta loppuun erinomaisesti kasassa, mikä tekee pelikokemuksesta nautinnollisen aina lopputeksteihin saakka.
Kokonaisuutena Dishonored 2 on kaikkea sitä, mitä sen edeltäjä onnistui jo täydellisyyttä hipoen edustamaan, mutta entistäkin parempana jokaisella osa-alueella. Mikäli ensimmäisenkin Dishonoredin maailma veti mukaansa, osoittautuu jatko-osa takuuvarmasti ostajalleen yhdeksi vuoden parhaista peleistä.
