Olivatko puheet osoita ja klikkaa -genren kuolemasta ennenaikaisia?
Tuskin, mutta kiitos Ron Gilbertin ja Gary Winnickin, ovat seikkailupelit tehneet pienimuotoisen paluun elävien kirjoihin. Miehet olivat aikanaan luomassa sellaisia klassikoita kuin Maniac Mansion sekä Monkey Island, joten kaksikon Thimbleweed Park -uutukaiseen on syytäkin suhtautua innolla. Innostusta piisasi ainakin Kickstarterin puolella, jossa seikkailu keräsi tukun kahisevaa joukkorahoituksen voimalla.
Petri arvosteli aiemmin nimikkeen PC-version, mutta miten retrokas mysteeri toimii PlayStation 4:llä? Vastaus lyhykäisyydessään: Thimbleweed Park on puhdasta timanttia yhtä osa-aluetta lukuun ottamatta.
Threepwood Park
Yksi tämäntyylisten nimikkeiden tärkeimmistä asioista on juoni. Tässä tapauksessa se vie pelaajat vuoteen 1987, jolloin aiemmin niin vauras Thimbleweed Park -kylä kuihtuu kuihtumistaan. Alueen eläväisenä pitänyt tyynytehdas otti ja tuhoutui tulipalossa, suuri osa asukkaista on kaikonnut, ja itse Chuck-tehtailija on siirtynyt manan majoille.
Varsinaiset tapahtumat alkavat murhasta, jota selvittämään saapuu kaksi vastentahtoista liittovaltion agenttia. Pelaajan tehtävänä on auttaa tätä Angela Raysta ja Antonio Reyesista koostuvaa kaksikkoa selvittämään kuka on syyllinen ja miksi. Tarinasta haluaisi kertoa vaikka mitä, mutta kyseessä on peli, joka on parasta kokea itse. Sen voi luvata, että kolkon alueen asukkaat tarjoavat monia hauskoja kohtaamisia aina alati kiroilevasta pellestä todella epäilyttävään kuolinsyyntutkijasta ja sheriffistä koostuvaan duoon.
Juonikuviot ovat muuten varsin sujuvat, mutta keskivaiheilla iskee pienoinen ähky. Tarjolla on näet liikaa hahmoja käskytettäväksi sekä liikaa ympäristöjä koluttavaksi.
Dale Cooperin jalanjäljissä
Erityistä kiitosta Thimbleweed Parkille pitää antaa sen tunnelmasta, joka tuo etäisesti mieleen Twin Peaksin. Jo kymmenen minuutin pelailun jälkeen on olo todella vakuuttunut, kiitos tunnelmallisen musiikin ja synkeän tunnelman. Myös ensimmäiset kohtaamiset kyläläisten peijakkaitten kanssa antavat positiivisella tavalla erikoisen kuvan tulevasta.
Seikkailu on kuin rakkauslaulu männävuosien Monkey Islandeille ja kumppaneille aina ulkoasusta lähtien. Pikseliympäristöt ja hahmot ovat taidokkaasti tehtyjä ja niitä katselee mieluusti. Kuten tekijöiden aiemmissakin peleissä, puhutellaan pelaajaa kosolti tarinan edetessä. Neljäs seinä rikotaan taidokkaasti jo juonikuvioiden alussa "pikselöityvän ruumiin" kanssa, eikä tämä hupailu lopu kuin vasta lopputekstien jälkeen. Tämän lisäksi LucasArtin klassikkonsa kokeneet voivat bongata kosolti viittauksia muihin peleihin.
Joka pätkä dialogia on ääninäytelty ja vieläpä varsin mallikkaasti. Erityisesti Agentti Rayn lakoninen ja kaikkeen kyllästynyt äänensävy lämmittää mieltä kautta linjan. Huumori on muutenkin osuvaa, sillä pelimaailman tapahtumille saa hörähdellä tai jopa nauraa useammat kerrat ääneen.
Peli perin pulmallinen
Lisäkiitosta höpsölle seikkailulle pitää antaa sen pulmista. Mukaan ei ole mahtunut kuin pari hassua aivopähkinää tahi ongelmaa, jotka tuntuivat epäloogisilta. Asiaan vaikuttaa pelimaailman nokkela tapa vihjailla oikeasta etenemistavasta joko dialogin tai graafisten vinkkien avulla. Lisäksi jokaisella ohjattavalla tuttavuudella on mukanaan oma To do -listansa, josta on helppo kerrata ratkaisuaan odottavat puuhat.
Toisaalta, jos johonkin kohtaan jää jumiin, on pelin sisään rakennettu oma apua jakeleva vinkkipuhelin. Mikäli haluaa päästä vielä helpommalla, on seikkailun alussa valittavissa kasuaalimoodi, joka napsii noin puolet ongelmista pois. Tämä vaihtoehto tosin napsii mukanaan myös ne kaikkein kekseliäimmät pulmat, joten sitä ei voi hyvillä mielin suositella.
Pelatessa kokee ahaa-elämyksiä sekä onnistumisen tunnetta, eikä tämä arvostelija tarvinnut kertaakaan apua vaikkapa netin syövereistä. Lopputekstien rullatessa näytöllä pelikelloon oli kertynyt noin 14 tuntia, mutta nopsemmat hoksottimet voivat höylätä ajasta pois muutamat tunnit.
Kaikki tämä kuulostaa varsin hyvältä, mutta sitten on vielä se yksi sadepilvi, joka yrittää tihuttaa muuten niin hulppean paraatin päälle.
Vatkaa sitä tattia
Kaikki olisi yhtä herkkua ja viittä tähteä, ellei PlayStation 4 -versiossa yksi asia tökkisi vastaan. Sen arvaaminen ei vaadi suuria Sherlockin taitoja, sillä kyseessä on totta kai ohjaaminen ohjain kätösissä. Osoita ja klikkaa -pelit ovat kuin luotuja hiirellä pelattavaksi, eikä Thimbleweedin konsoliversio ole tätä tosiasiaa muuttamassa.
Tatilla ohjaaminen ei valitettavasti ole sitä toimivinta tämän tyylin peleissä. Eri komentojen sekä ympäristössä olevien hotspottien valitseminen on kovin vaivalloista analogitatin kera. Asiaa on pyritty sulavoittamaan muutamilla ohjaimen pikatoiminnoilla. L1- ja R1-napit esimerkiksi vaihtavat kursorin paikkaa huomionarvoisesta asiasta toiseen, joskaan ei täydellisesti. Tämä metodi unohtaa usein toisen puolikkaan näytöstä kokonaan. Hotspottien välillä hyppiminen syö osaltaan sitä hupia, jota oleellisten asioiden ja esineiden etsiminen on.
Nimikettä on täysin mahdollista pelata DualShockin kosketuslevyn avulla klikkauksineen kaikkineen. Levy vain on liian herkkä, eikä se tunnu kovinkaan luontevalta. Paras vaihtoehto olisi kytkeä hiiri kiinni konsoliin, mutta kuinka monen pelaajan olohuoneeseen tämä sopii?
Vahva suositus, mitä vielä odotat?
Thimbleweed Park on yksi parhaista osoita ja klikkaa -peleistä vuosiin. Sitä kehtaa suositella kaikille genreä aikoinaan rakastaneille sekä myös siihen vasta tutustuville, kunhan pikseligrafiikka ei satu silmiin. Nimikkeen ohjaustavat kaipaisivat pientä laittoa, mutta tämä mutina jää muiden osa-alueiden hehkun alle. Tosin kuten osoita ja klikkaa -peleissä muutenkin, on uudelleenpeluuarvo hieman matalampi pulmien tullessa tutuksi ensimmäisen läpipeluun myötä.
Oli miten oli, toivottavasti tämä julkaisu enteilee myös lisää osoitettavaa ja klikattavaa tulevaisuudessa.
