Nyt paluu tehdään sananmukaisesti isoin kirjaimin. Ytimekkäästi nimetty GRID toimii kehittäjänsä mukaan sarjan reboottauksena, mikä kuulostaa hieman hassulta autopelin tapauksessa. Vaan toden totta: uutukaisessa on selkeästi vanhempien osien fiilistä samalla, kun visuaalinen toteutus hätyyttelee genren kärkipaikkaa.
Ytimekkään yksinkertaista
Etenkin uramoodissa palataan perusasioiden ja selkeyden äärelle, kun koko tarjonta esitellään yhdellä näytöllä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sisällön karsimista, vaan tilanne on pikemminkin päinvastainen. Erilaisten ja eripituisten tapahtumien kokonaismäärä kipuaa sadan paremmalle puolelle. Peruskisojen ohella mitellään toisinaan aika-ajoissa sekä etappireiteillä. Tapahtumat jaetaan karkeasti kuuteen kategoriaan. Näistä neljässä, eli Touring, Stock, Tuner ja GT -sarjoissa hurjastellaan nimiensä mukaisesti esimerkiksi japanilaisilla tuuninkipeleillä tai Nascarin suuntaan nyökyttelevillä jenkkimuskeleilla. Fernando Alonso -haasteissa ajetaan pääosin pikkuformuloilla, ja sen loppuhuipennuksessa päästään mittelemään itseään espanjalaista vastaan. Invitational-tarjonnan alle piilotetaan puolestaan sekalaiset kisailut, jotka eivät muihin kategorioihin sujuvasti istu. Tällöin kalustona toimii enimmäkseen takavuosien klassikoita Alfa Romeo 155:stä Fordin "Cossu-Sierraan".
Yksittäisten polkujen päässä odottavat finaalitaistot, ja kaiken suorittamalla häämöttävät vielä viimeiset kutsukilpailut. Toisin sanoen päristeltävä ei ihan heti lopu kesken. Valinnanvapaus eri polkujen välillä on lähinnä optinen harha, sillä yhteen ja ainoaan kategoriaan keskittymällä tienestit eivät riitä vaadittavien autojen hankkimiseen. Valtava tarjonta johtaa tietynlaiseen rikkonaisuuteen, kun yksittäiset sarjat jäävät hyvin lyhyiksi. Toisaalta tyyli sopii satunnaiseen pelailuun loistavasti, mutta pidemmän päälle tapahtumasta toiseen surffailu saattaa aiheuttaa motivaatioon jonkinasteisia puutostiloja varsinkin, kun autoihin ei pääse ostelemaan uusia viritysosia.
Uran jatkuvuutta pidetään yllä perinteisten tienestien sekä kertyvien kokemustasojen ohella tarjoamalla mahdollisuus palkata tiimikavereita. Aiemmista osista tuttu järjestelmä tuo kieltämättä oivan lisäsäväyksen menoon. Rahalla saa taitavampia aisapareja, mutta samalla arvonsa tuntevat huippukuskit ottavat isomman siivun jokaisesta palkintopotista. Kavereille suodaan jopa omat personaallisuusmittarit, ja kovapäisimmät tiimitoverit eivät periaatteessa tottele yhtä hanakasti annettuja käskyjä kuin olisi suotavaa. Todellisuudessa merkittävin mittari on lopulta palkollisen taitotaso. Luonteenpiirteiden erojen bongaaminen räväkimmän kisaajan ja lauhkeimman lampaan välillä on melkoisen sattumanvaraista, kun mahdolliset ohjeet hidastelusta tai vauhdin lisäämisestä kaikuvat yleensä aina kuuroille korville.
Samoin etukäteen hehkutetun nemesis-järjestelmän vaikutus jää vaisuksi. Törttöilemällä pystyy suututtamaan kanssakisaajia, jolloin raivostuneen kuskin päälle ilmaantuu mielensäpahoittamisesta kertova merkki. Aluksi nerokkaalta vaikuttanut lisä kuihtuu hiljalleen kuriositeetin asteelle, sillä tahallisesta ärsytyksestä huolimatta ylilyönnit tekoälyn puolelta jäivät hyvin vähäisiksi. Muutamat peräänpuskut ja kylkimyyryt eivät eronneet mitenkään merkittävästi normaalista kisailusta. Lopullisesti idean vesittää mestaruuskamppailuiden lyhyys.
"Ihan kiva"
Vaikka mainospuheissa mainittujen ominaisuuksien teho jää turhan hentoiseksi, tarjoaa GRID muutoin vallan viihdyttävää kaahailua. Tekoäly tarjoaa joka tapauksessa kunnon vastuksen, ja nähdäänpä konekuskien toimesta satunnaisia ulosajoja sekä muita tiukkoja tilanteita ajamista elävöittämään. Väännöt kapeilla radoilla muodostuvat usein hyvin intensiivisiksi, kun 16 auton ryhmä etenee tiivissä nipussa. Erityiskiitos täytyy antaa mahdollisuudesta ajaa pikainen aika-ajo ennen jokaista kisaa: saman soisi yleistyvän kaikissa semirealistissa kaahailuissa. Kisoja ei myöskään tarvitse voittaa, sillä tapahtumaruudukolla etenemiseen riittää palkintopallille pääsy. Juuri nämä seikat mahdollistavat vaikeustason ruuvamiseen sopivan armottomaksi, kun koko porukkaa ei tarvitse pestä letkan hänniltä käsin starttaamalla.
Omintakeinen ajotuntuma on aiemmista osista tuttu sekoitus arcadea ja simulaatiota: autoilla on kiitettävästi massaa, eivätkä erot eri vetotyylien tai autotyyppien välillä jää epäselviksi. Menopelit kääntyvät kuitenkin mutkiin äärimmäisen hanakasti, ja jarrujen tehokkuutta liioitellaan selvästi. Kurvailu on luokasta riippumatta yleensä sopivan hauskaa ja haastavaa, mutta tietynlainen dynaamisuus jää uupumaan - sellainen Forzasta ja Gran Turismosta huokuva välitön tuntuma tiehen.
Teknisesti GRID on taattua Codemastersia, sillä lopputulos suorastaan hivelee silmiä. Etenkin yö- ja sadekisoissa jälki on huikaisevan kaunista, ja lukuisilla katuradoilla ei voi kuin ihastella yksityiskohtien määrää. Mikä parasta, näyttävyys saavutetaan ilman kompromisseja ruudunpäivitykseen. Testissä ollut Xbox One X -versio pyöri täydellisen sulavasti ruuhkaisimmissakin tilanteissa.
GRID on kerrassaan mainio autopelin aihio, vaikkei se kaikkia mainospuheitaan lunastakaan. Alkuperäisen konseptin vahvuus, eli monipuolinen auto- ja kisatarjonta on kuitenkin nykyään jo peruskauraa autopeleissä. Codemastersin uutukainen on silti suosittelemisen arvoinen tapaus kaikille vauhdikkaasta kaahaamisesta kiinnostuneille – ja ennen kaikkea satunnaisemmin radalle hamuaville. Taitotasosta riippumatta saa helposti hyvät ja näyttävät väännöt aikaiseksi. Komean intensiivisestä menosta onkin vaikea olla pitämättä lyhyissä annoksissa. Kontaktirikas kurvailu ja toimivat fysiikat lupaavat hyvää myös verkkovääntöjen osalta, kunhan pelaajakuntaa riittää. Toivon mukaan GRID palaa takaisin Codemastersin suunnitelmiin myös jatkossa, sillä tästä on hyvä lähteä jatkojalostamaan kokemusta.
