Hyppää hurmioon, pelimuseoon

Taasko sen herätyskellon pitää soida niin julmetun aikaisin, onneksi on sentään aamukahvia. Mutta jotain outoa tässä kahvikupissa kyllä on. Sehän kasvaa valtavaksi, kun lasken sen takaisin pöydälle! Voihan pers… pektiiviharha, en olekaan tainnut vielä herätä!

Pillow Castlen Superliminal on kulkenut pitkän matkan teknologiademosta varsinaiseksi peliksi, joka vääntää aivot solmuun ja ajattelun niin pitkälle laatikon ulkopuolelle, että itse laatikkokin taitaa kadota neljänteen ulottuvuuteen.

Portalception

Superliminalia voisi kuvata vahvasti Portalin henkiseksi jatkajaksi. Nimetön päähenkilö päätyy koluamaan haastetehtäviä, jotka sijaitsevat yhä syvemmissä unen kerrostumissa. Pelin mekaniikkana toimii perspektiiveillä leikkiminen. Pelaaja voi poimia kuution käteensä ja kääntää katsettaan. Päästäessä irti laatikko ei putoakaan kiltisti alas jalkoihin, vaan sen sijaan putoaakin kauemmas katsottuun pisteeseen ja skaalautuu sen kokoiseksi, miltä se on kädessä pitäessään vaikuttanut. Näin pelaaja pystyy pienentämään tai kasvattamaan esineiden kokoa, ja siten rakentamaan tai muuten temppuilemaan itsensä eteenpäin seuraavaan huoneeseen.

Luonnollisesti unitasojen syventyessä mukaan astuu uusia mekaniikkoja, kuten portaaleja ja erilaisia silmää harhauttavia niksejä. Temput eivät ole kuitenkaan liian vaikeita, vaan pelaaja voi turhautumisen sijaan keskittyä nauttimaan illuusioista ja uusista pelimekaniikoista. Hetkeksi uni kääntyy myös painajaiseksi, mutta onneksi tätä kohtausta ei ole venytetty liian pitkälle, sillä se ei istu muutoin hassunhauskaan ja todellisuutta irvailevaan kokonaisuuteen.

Wake me up before you go go

Superliminalissa on mukana myös varsinainen kehysjuoni, jossa päähenkilö on saamassa uniterapiaa ilmeiseen alakuloisuuteensa. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitellusti, vaan pelaaja vaikuttaa uppoavan suunniteltua syvemmälle unimaailmaan, josta lääkäri yrittää ohjata puheen välityksellä pelaajaa turvallisille vesille. Tarinassa on myös opetus, mutta varsinaisesti olennaisempaa on pelimekaniikan kanssa leikkiminen juonenkuljetuksen sijaan. Sitä paitsi jokaisen ääninauhan aloittava reipas “Hello! My name is Dr. Glenn Pierce” -tervehdys alkaa käydä hermoille viimeistään kymmenennellä kerralla.

Pelattavaa on vain muutamaksi tunniksi, mutta toisaalta ei ensimmäinen Portalkaan ollut pituudeltaan valtaisa. Sinänsä peliaika on todellista tehoaikaa, sillä peli pääsee yllättämään jatkuvasti uusilla mekaniikoilla. Jopa latausanimaatiot löytävät näytöltä jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Peli keksii itsensä uudestaan niin monta kertaa muutaman tunnin aikana, että olisi kohtuutonta vaatia siltä uusia temppuja, nyt kun koira on oppinut jo heittämään volttejakin.

May all your dreams come true

Onko kyse sitten lintu vai lentokone? On upeaa, että Superliminal on onnistunut saamaan aikaan jotain erilaista, eikä se joudu häpeämään lainkaan pulmapelien klassikoiden rinnalla. Lisäksi se pakottaa pelaajan kehittämään kolmiulotteista hahmotuskykyään niin paljon, että vanhempikin tuntee plastisen aivomassansa venyvän. Mutta onko tätä teosta arvioitava pelin vai pelitaiteen kriteerein? Pelinä Superliminal on varsin mainio, yhdessä illassa pelattava välipala. Pelitaiteena se on kuitenkin jotain aivan muuta, kenties jopa merkkiteos, joka olisi kanonisoitava mallitapaukseksi pulmapelistä, joka onnistuu rikkomaan totutut rajat ja luomaan jotain uutta. Ei olekaan sattumaa, että teoksen ensimmäinen nimike on ollut Museum of Simulation Technology.

Superliminal on saatavilla PC:lle ja toivottavasti pian myös PlayStation 4:lle, vaikka porttaus onkin jo myöhässä luvatusta huhtikuusta. Sanoisin, että tämä peli on nähtävä ja koettava, mikäli haluaa kokea olevansa kartalla nykypelien mahdollisuuksista ja pelisuunnittelijoiden mielikuvituksen rajoista.