Tällä kertaa lopputulosta ruoditaan kahdesta eri vinkkelistä. Teron näkemykset perustuvat sarjan paluumuuttajan fiiliksiin, sillä peli-ilon tappava ähky iski Syndicaten puolivälin tienoilla. Jaakko sen sijaan on tahkonnut myös sarjan viimeisimpiä nimikkeitä ahkerasti, ja lukeutuu näin ollen salamurhaajien killan todellisiin veteraaneihin.
Huppu pölyttymästä ja kirves kantoon (Teksti: Tero Lepistö)
Assassiinien tamineisiin sonnustautuminen pitkän tauon jälkeen tuo mukanaan toki tuttuja fiiliksiä mutta samalla ilahduttavan paljon uutta. Taustalla pyörivä isompi juonikokonaisuus, kerättävät salaisuudet, valtava määrä tekemistä sekä ennen kaikkea parkourmainen kiipeily saavat olon nopeasti kotoisaksi. Eniten muutoksia on sitä vastoin havaittavissa taisteluissa, hahmon kehittämisessä, sekä ylipäätään suorittamisen tyylissä. Kevyehkön roolipelimäisempi suuntaus on selvästi onnistunut ratkaisu, joka tarjoaa aiempaa paremman motivaattorin kymmeniä tunteja nielevän kokonaisuuden pureskeluun.
Assassin’s Creed Valhallan tapahtumat alkavat 800-luvun loppupuolen Norjasta. Vuonojen maan lumisista tunnelmista siirrytään pelaajan tehtäväkeskeisyydestä riippuen joko ennemmin tai myöhemmin Englannin vehreämpiin maisemiin lisäelintilaa etsimään. Tarinan keskiössä seikkailee Eivor, nuorena vanhempansa menettänyt viikinki, jonka kuningashuone ottaa suojiinsa. Vuosien varrella biologisesta kruununperijä Sigurdista kasvaa sankarin – tai sankarittaren – paras ystävä sekä uskottu asetoveri lukuisilla sotaretkillä.
Englantiin päästyään parivaljakon fokus keskittyy useisiin ryhmittymiin jakautuneen saaren valloittamiseen alue kerrallaan. Eivorin tehtäväksi jääkin usein päästä paikallisten kuninkaiden suosioon ja saada houkuteltua nämä osaksi allianssiaan. Valtavan kokoisen kartan käännyttäminen vaikuttaa etukäteen tuskaisen pitkäpiimäiseltä urakalta. Onneksi tarinan aikana nähdään lukuisia mielenkiintoisia käänteitä ja ennen kaikkea omintakeisia hahmokohtaamisia. Pelaaja pääsee dialogivalintojen avulla jopa hieman vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Vaikka varsinainen tekeminen on monesti yksinkertaista kylien vyöryttämistä, pelastaa teema ja juonenkuljetus paljon. Eikä salamurhaajien ja temppeliritareiden välistä kahnaustakaan unohdeta, vaan piilotikarille tarjotaan kosolti käyttöä seikkailun aikana.
Parhaimmilllaan Valhalla on monien muiden avoimen maailman pelien tapaan kiireettömästi nautittuna. Elävät ympäristöt ovat täynnä tutkittavaa, salaisuuksia ja erilaisia enemmän tai vähemmän satunnaisia kohtaamisia. Joskus aarrearkun metsästämiseen riittää lähiympäristöön piilotetun reitin paljastaminen, kun toisinaan sivujuonteisiin kuluu monin verroin enemmän aikaa sekä aivosoluja. Teeman mukaisesti vesistöillä on niin ikään merkittävä rooli, kun viholliskeskittymiä valloitetaan viikinkilaivan kannelta alkavien vyörytysten kautta.
Roolipelielementtien vuoksi tekeminen ei juuri koskaan tunnu turhalta. Isommat ja pienemmät puuhastelut tarkoittavat ennen pitkää jatkojalostettavia varusteita, päivityksiä tukikohtaan sekä uusia kykyjä kokemuspuuhun. Laajaa ympäristöä hevosen selässä tai jalkapatikassa tutkiessa kokemus tuokin enemmän mieleen vaikkapa The Witcher 3:n kevytversion kuin muistoja muinaisten Assassin’s Creedien näkötornista toiseen puurtamisesta – mikä taas on erittäin hyvä asia mielenkiinnon säilymisen kannalta. Toisaalta tarinaan keskittymällä ei järin helpolla törmää keinotekoisiin tasokattoihin, joten maailmaan syventyminen on nimenomaan pitkälti vapaaehtoista.
Oma urakka Eivorin saappaissa alkoi Xbox One X:llä jatkuen kiitettävän saumattomasti Series X:llä. Sukupolvenvaihdoksen suurin meriitti on kokemuksen selkeä sulavoituminen, ei niinkään ylimääräiset graafiset höysteet. One X -versio toimii sekin asiallisesti mutta selvästi laitteen rajoja koitellen. Uudella raudalla tuplattu ruudunpäivitysnopeus sekä erittäin ripeät siirtymät paikasta toiseen tekevät pelaamisesta paljon mielekkäämpää. Molemmilla alustoilla lopputulos näyttää joka tapauksessa hyvältä: kankeudet esimerkiksi taisteluanimaatioissa on helppo antaa anteeksi viimeistään komeiden auringonlaskujen aikana. Ympäristöjä verrattaessa Norjan revontulien sävyttämät talvimaisemat onnistuvat säväyttämään enemmän kuin Englannin pääosin ankean sään ryvettämä kokonaisuus.
Kyseessä ei olisi kuitenkaan Ubisoftin peli ilman siellä täällä repsottavia reunoja tai suoranaisia bugeja, kuten ilmassa seisoskelevia eläimiä tai tyystin väärään suuntaan juttelevia sivuhahmoja. Samoin isommissa kahakoissa tekoälyn kömpelyys korostuu, kun pelaaja on usein ainoa aikaansaava soturi muiden huitoessa lähinnä ilmaa. Todelliset ongelmat jäivät kuitenkin hyvin satunnaisiksi. Ainoastaan pariin kertaan hukatut ja tarinan kannalta oleelliset aktivoitumisikonit saivat kevyen hien otsalle. Pienellä edestakaisin veivaamisella näistäkin selvittiin ilman tallennusten palautusoperaatioita.
Paluu Assassin’s Creedin pariin oli lyhyesti sanottuna erittäin positiivinen yllätys. Ilmassa oli vahvoja uhkakuvia pahamaineisen Ubisoft-ähkyn pikapaluusta, sillä hiljattain konsolissa pyörinyt Watch Dogs: Legion oli vielä erittäin tuoreessa muistissa. Parivaljakon keskinäisestä paremmuudesta ei jää lopulta kahta sanaa. Omaan makuhermoon erinomaisesti iskevä teema pelastaa jo paljon, mutta muutenkin Valhallan parissa on erittäin helppo viihtyä. Eivorin seikkailuiden pariin palaa äärimmäisen mielellään myös tulevaisuudessa, eikä viikingin elo tunnu koskaan puoliväkinäiseltä puurtamiselta. Se lienee hyvän pelin merkki.
Piristysruiske suoraan suoneen (teksti: Jaakko Herranen)
Siinä missä muutaman edellisen Assassin’s Creedin väliin jättänyt Tero tuumaili roolipelielementtien lisääntyneen, totean minä niiden vähentyneen. Pelaajan valinnat näkyvät Eivorin edesottamuksissa kenties aavistuksen Odysseytä enemmän, mutta muutoin esimerkiksi täysin turhaksi jäänyt satojen arvottomien esineiden hamstraaminen on saksittu kokonaisuudesta onneksi pois. Valhallassa voi olla hyvinkin tilanne, että vielä parinkymmenen pelitunnin jälkeen hallussa on vain pari erityyppistä lyömäasetta, joista on tuunattu tappokoneita kotikylästä löytyvän sepän ja riimukivien avulla. Tarinan alkumetreillä näennäisen loputtomiin jatkuva kykypuu sen sijaan tuo mukavasti valinnanvaraa hahmonkehitykseen, kuten tapana on.
Ubisoft Montrealin tuorein salamurhaajaseikkailu nousee edeltäjänsä yläpuolelle myös persoonallisempien hahmojen, ja sen myötä paljon houkuttelevamman juonen ansiosta. Viikinkimytologia on teemana loputtomasti pulppuava lähde, ja tätä myös hyödynnetään erittäin mallikkaasti. Orastava assassiinikilta tuodaan kuvioihin alkumetreillä hieman turhan töksähtäen, mutta tämä unohtuu varsin sukkelaan juonen lähtiessä kunnolla laukalle. Vanhaa kunnon salamurhaamista kaipailevat saattavat tosin pettyä, sen verran helposti kahinat tuppaavat päätymään viikinkikirveiden kalahteluun – ei sillä, että tämäkään olisi yhtään huono vaihtoehto. Miljöönä Englanti tarjoaa reilusti enemmän ja tähdellisempää koluttavaa kuin vaikkapa Odyssey, eikä karttaa ole tällä kertaa lähdetty laajentamaan keinotekoisilla merimatkoilla. Sinne tänne pelimaailmaan ripotellut sivutehtävätkin ovat muuten kertaluokkaa kekseliäämpiä kuin aiemmin.
Pitkäikäisen sarjan ikuisia murheenkryynejä on kuitenkin edelleen mukana, eikä niistä taideta päästä eroon koskaan. Niin vihollisten kuin kaverisotureidenkin tekoäly herättää hilpeyttä, Eivor saattaa jäädä jumiin kivenkoloon ja kuolemaan johtavia vahinkoloikkia tulee silloin tällöin. Vuosien saatossa näihin sarjalle ominaisiin kauneusvirheisiin on tottunut suhtautumaan huumorilla, eikä niiden oikein oletakaan korjaantuvan seuraavan osan äärelle loikatessa. Mitään etenemisen pysäyttävää ei kuitenkaan ole tullut toistaiseksi vastaan.
Kuten Tero, allekirjoittanutkin aloitteli savottaa Xbox One X:llä, mistä siirryttiin soljuvasti Series X:lle. Olen aina ainakin luullut olevani puusilmä esimerkiksi ruudunpäivityksen suhteen, mutta auta armias miten sulavalta toiminta tuntuikaan uudella konsoliraudalla – huomattavasti aiempaa lyhyemmillä lataustauoilla varustettuna. Sukupolviloikka ei sen sijaan näy millään tavalla esimerkiksi edelleen hieman kököissä hahmoanimaatioissa, mikä taas korostuu erityisesti tekoälyn ohjastamissa janttereissa. Nähtäväksi jää, hylkääkö vääjäämättä tulevaisuudessa häämöttävä seuraava osa uransa ehtoopuolta porskuttavat konsolivanhukset – syytä ehkä olisi.
Assassin’s Creed Valhalla kohoaa ensimmäisen kolmenkymmenen pelitunnin perusteella heittämällä sarjan parhaimmiston joukkoon. Eivorin sotisopaan hyppääminen tuntuu heti alusta lähtien piristävältä, eritoten hieman puuduttavan Kreikka-visiitin jälkeen. Radikaali maisemanvaihdos hieman turhan paljon toisiaan muistuttaneiden Originsin ja Odysseyn jälkeen on enemmän kuin tervetullut. Erityismaininnan ansaitsee muuten sarjan pariin palannut Jesper Kyd, jonka sävelmissä tiivistyy upeasti varsin aidon oloinen viikinkitunnelma.
Mikäli tämä olisi ikioma sooloarvostelu, olisin voinut harkita vakavasti sen viidennenkin tähden antamista, mutta mennään nyt sitten Teron mieliksi yhteistuumin neljällä.
