Oli miten oli, Samurai Warriors 5 on Koei Tecmon toimintasarja, jossa pelaajan ohjaama hahmo ottaa yhteen massiivisten vihollismassojen kanssa. Mikäli on pelannut muita Musou-/Warriors-pelejä, kuten vaikkapa jotain Dynasty Warriorsia, Fire Emblem Warriorsia tai äskettäistä Hyrule Warriors: Age of Calamityä, tietää mitä tulevan pitää.
Tuhansittain päihitettyjä vihollisia ja toimintaa nyt ainakin.
Historiankirjat uusiksi
Kuten nimi ehkä kertookin, sijoittuvat pelin tapahtumat Japaniin, feodaaliaikaan, jolloin samurait olivat vielä voimissaan. Samurai Warriors -sarjan vekkuli puoli on, että siinä käsitellään aitoja historian tapahtumia sekä niin ikään historianlehdiltä napattuja henkilöhahmoja. Niinpä viidennessäkin osassa Sengoku-kauden tapahtumien ohella ruudulla nähdään aitojen ihmisten ja legendojen nimiä aina Hattori Hanzōsta lähtien.
Tarinan pääosassa pyörii Nobunaga Odasta ja Mitsuhide Akechista koostuva kaksikko. Alkuun pyöritään ainoastaan Nobunagan matkassa, mutta näiden tehtävien rinnalle saadaan Mitsuhiden tähdittämiä tapahtuvia kenttiä, jotka näyttävät tapahtumat hänen näkökulmastaan.
Homman nimenä on suunnata taistelukentille eri hahmojen muodossa ottamaan yhteen vihollisarmeijoiden kanssa. Ruudulla näkyvät tapahtumat eivät ole sieltä realistisimmasta päästä, sillä pelaajan ohjastamat hahmot voivat yhden kentän merkeissä päästää päiviltä tuhansia vastustajia. Sen ohella ilmassa lentelevät tulilieskat sun muut ja liiankin tehokkaat aseistukset eivät asiaa ainakaan auta.
Ei sillä, että kyse olisi huonosta asiasta! Meno on hektistä ja näyttävää, kuten sarjan peleissä olla pitääkin.
Nappia hakataan oikein olan takaa
Taistelun alkuun pääseminen on helppoa, sillä perushyökkäyksiä ja voimaliikkeitä käytetään napinpainalluksilla. Kun mukaan ymppää hulppeammat Hyper-hyökkäykset, aseistuksen mukaan vaihtuvat Ultimate Skillit ja oikea-aikaiset torjunnat sekä eri mittarit, niin tarjontaa on kosolti.
Unohtaa ei myöskään sovi, että ohjattava hahmo voi hypätä hevosen selkään tekemään vahinkoa, ja pääseehän niitä soturien ominaisuuksia kestävyydestä energiamäärään kehittämään kokemuspisteillä. Kaiken hanskaaminen voi ensi alkuun tuntua paljolta, mutta onneksi kontrollit eivät ole kovin monimutkaisia.
Vihollisten muksiminen kumoon satamäärin on varsin tyydyttävää puuhaa, minkä lisäksi oikea-aikaisten isompien hyökkäysten käyttäminen on varsin tyydyttävää. Vaikkapa kahta hahmoa käyttävän erikoisiskun losauttaminen vastapuolen korkea-arvoiseen kenraaliin nostattaa pakostakin suupielet ylöspäin.
Rivivastustajia kaatuu kanveesiin helposti tuhansittain, mikä saa pelattavat hahmot tuntumaan supersankarimaisen ylivoimaisilta. Näin onkin, kunnes vastaan asettuu jonkin sortin kovempi nimihahmo tai jopa useampia kerralla. Tällöin kannattaa olla edes jonkin sortin erikoisliikkeitä käyttövalmiina tai hätä voi olla lähellä. Pelin vaikeustason voikin summata helposti näin: eteneminen on helppoa kunnes ei olekaan. Etenkin loppupään taistot voivat olla haastavia, jos käytössä olevat hahmot eivät ole keränneet tarpeeksi kokemustasoja ja käytössä ei ole päivitettyä aseistusta.
Normaalivaikeustasolla kuolema ja/tai epäonnistuminen on todella harvinaista, joten enemmän haastetta halajavien kannattaa ottaa käyttöön astetta kovempi vaikeustaso. Normaalitasollansa pelaaminen on ehkä hitusen helpohkoa, mutta silti perin hauskaa.
Toiminta on kaikkinensa hulppeata katseltavaa, sillä joka asia tehdään upean överisti. Miekan iskut halkaisevat maan nostaen esille tulta, käsikanuuna ampuu yli-isoja laakeja pitkin taistelutannerta ja hevonen pinkaisee niin kovalle laukalle, että viholliset lentelevät mukana pitkin maita ja mantuja. Toimintaa katselee varsin mielellään.
Osansa viihdykkeestä tarjoaa käytettävissä oleva asevalikoima. On miekkaa, on nuolia, on talismaaneja ja onpa myös "terärumpu". Etenkin pyssyillä paukuttaminen on hupaisaa puuhaa. Erilaiset säilät ja muut vehkeet taipuvat toisistaan poikkeaviin hyökkäyksiin, mutta eräs mutta matkassa on. Yksi sarjan faneja harmittava asia on nimittäin se, että erilaiset hyökkäykset on sidottu aseisiin hahmojen sijasta. Joka taistelijalle voi antaa käteen minkä tyylin välineen tahansa ja hyökkäykset ovat samanlaiset hahmosta riippumatta.
Niin, ja hahmoista kun kerran on puhe, niin mainittakoon taistelijoiden määrän olevan jonkin sortin askel taaksepäin sarjan edellisestä osasta. Neljännessä eepoksessa oli käytettävänä hulppeat 55 soturia, kun taas tällä kertaa tarjolla on 37 pelattavaa hahmoa, joista toki lähes jokaiselle on suunniteltu uusi ulkoasu. En yllättyisi yhtään, jos myöhemmin tarjolle tuotaisiin uusia hahmoja maksullisen lisäsisällön muodossa.
Joissain muissa peleissä 64 iskun combo olisi hulppea
Tarina- eli Musou-moodissa koettavana on hulppea määrä kenttiä, joista osassa ohjataan ainoastaan Nobunagaa, kun taas osassa on valikoitavana kaksi hahmoa kohtuullisen isostakin valikoimasta. Etenkin alkupään koitokset, joissa käytetään ainoastaan Nobunagaa, ovat hitusen tylsänpuoleisia, mutta onneksi meno virkistyy matkan varrella huomattavasti.
Kahden hahmon käyttäminen on paitsi hauskempaa, myös helpompaa combojen kannalta. Pelissä näet mitataan pelaajan kerryttämät yhtäjaksoiset iskut vihollisiin, ja isommasta lukumäärästä on monenmoista hyötyä. Lukemat voivat parhaimmillaan kasvaa yli kymmenen tuhannen pohjoispuolelle. Kahta soturia käytettäessä combojatkumon pitäminen yllä on helpompaa, mikä on kuin pieni minipeli muun toiminnan keskellä. Ja parhaimmillaan jopa hauskempaa kuin itse tarinan seuraaminen.
Toinen hahmo voi olla joko tekoälyn ohjaama tai kakkospelaajan kontrolloima. Kaksinpeli luonnistuu joko paikallisesti samalta ruudulta tai verkon välityksellä. Lyhyen testailun perusteella kaksinpelaaminen toimi Xbox Series X:llä mallikkaasti. Pienoista eroa silmät ovat huomaavinaan yksinpeliin verrattuna, mutta sen suurempia hidasteluja ei silmä tuntunut huomaavan. Erikoisesti eniten ruudunpäivityksen häiriötä ja pientä nykimistä huomaa karttaa esitteleviä välivideoita katsoessa.
Ohimennen pitää antaa erityistä plussaa tekoälyn ohjaamille sankarihahmoille, jotka tuntuvat osaavan (suurimman osan ajasta) toimia itsenäisesti sekä suunnata juuri niihin paikkoihin, joissa heistä on eniten hyötyä. Vieläpä ilman pelaajan jatkuvaa kaitsemista. Sotureita voi toki myös itse käskyttää suuntaamaan haluttuun kohteeseen.
Mutta niistä välivideoista vielä. Kenttien välillä päästään katselemaan nimikkeen juonikoukeroita avaavia välinäytöksiä, joissa hahmot pulisevat keskenään tai kertojaääni selittää taustatapahtumia kartan näkyessä. Otetaanpa niissä välillä myös yhteen ja miekat kalahtelevat toisiinsa. Verta ei tosin nähdä missään kohdin. Noin kokonaisuutena tarina ei ole sieltä kiehtovimmasta päästä, tai pidemminkin sen kuljetuksen voisi olla tehty hitusen mielenkiintoisemmin. Paljon puhetta ja useiden kuukausien aikahyppyjä, niitä on tarjolla.
Se toinen pelimoodi
Tarinamoodin ohella koettavana on Citadel-pelimuoto, jossa puolustetaan omaa tukikohtaa päälle vyöryviltä vihollismassoilta. Kyseessä on noin periaatteessa samaa menoa kuin Musou-puolellakin, mutta käytössä on joka ikinen tarinapuolella avattu hahmo.
Onnistuneista suorituksista palkitaan valuutalla ja resursseilla, joilla voi ostaa aseita ja päivittää käytössä olevia rakennuksia aina hevostalleista hahmon kehittämiseen keskittyvään dojoon. Kahta eri pelimuotoa tunnutaan tarkoitetun pelattavan rinta rinnan, välillä tarinaa välillä puolustustehtäviä, sillä Citadelin kautta saatavat palkinnot ovat varsin hyödyllisiä juonitehtävissäkin.
Iloa monelle elimelle
Yksi asia voi jakaa pelaavan kansan mielipiteen rankasti. Nimikkeessä ei nimittäin ole englanninkielistä dubbausta tarjolla. Kaikki dialogi on siis puhuttu japaniksi, kuten Japaniin sijoittuvassa pelissä sopiikin.
Itseäni dubbauksen puuttuminen ei muuten häirinnyt, mutta taistelutilanteiden keskellä hahmojen tekstimuotoiseen sanailuun on vaikea keskittyä. Väki kyllä juttelee ääneen enemmän kuin vähemmän, mutta käännösten lukeminen ruudun alalaidasta itse toimintaan keskittymisen ohella ei noin vain onnistukaan. Jos japaninkieli ei kuulu omiin bravuureihin, niin suuri osa hahmokehityksestä ja jopa tehtäväohjeistuksesta voi mennä ohi silmien ja korvien.
Musiikkipuoli ansaitsee kokonaisuudessaan kehuja. Soundtrackilla on nimittäin todellisia helmiä, joita kuuntelisi mieluusti jopa pelin ulkopuolella. Osa ralleista ei erotu massasta sen suuremmin, mutta ne kohokohdat ovat kyllä todella korkeita. Tarjolla on yhdistelmä rokin räimettä ja perinteisempää japanilaista musisointia.
Se pitää kuitenkin huomioida, että perusasetuksilla musiikki hukkuu täysin muun mekastuksen alle. Jos sävelmistä haluaa saada enemmän irti, kannattaa puheet ja ääniefektit säätää astetta hiljaisemmalle.
Pelin ulkoasu, joka saa hahmot näyttämään maalausmaisilta mustine ääriviivoineen, on mukava uudistus sarjan aiempiin osiin verrattuna. Sekä soturit että överiksi vedetty toiminta ovat varsin toimivaa katseltavaa. Tämä puoli ei anna aihetta nokan koputtamiseen.
Aikaa pelin kunnolliseen kokemiseen kannattaa varata vähintään 20 tuntia, mieluusti enemmänkin. Jos aivan kaiken haluaa kokea ja nähdä, on sadan tunnin lukema lähempänä totuutta.
Sitten vielä loppuun yksi perin olennainen asia. Nimittäin, mikäli on pelannut muita Warriors- ja Musou-pelejä aiemmin, niin Samurai Warriors 5:llä ei ole paljoa uutta ja ihmeellistä tarjottavanaan. Vihollisia lentelee ilmassa satamäärin, erikoisliikkeet tekevät kahmalokaupalla vahinkoa, hahmoja on vino pino ja samoja hyökkäysnappeja päästään painelemaan oikein olan takaa. Siitä huolimatta kyseessä on varsin viihdyttävä paketti räimettä.
Kosolti plussan puolelle
Samurai Warriors 5 on mainio peli. Se ei ehkä ole se hulppein sarjan osanen ikinä pienemmällä hahmokatraallaan, mutta se on todella viihdyttävä paketti näyttävää toimintaa. Normaalilla vaikeustasolla meno voi olla osalle pelaajista asteen liian helppoa, mutta onneksi vaikeustasoja on kolme kappaletta käytettävänä. Warriors-konkarille tarjolla ei välttämättä ole paljoa uutta ja ihmeellistä, mutta onneksi kokonaisuus on toimivaa viihdettä.
Tuhansien ja taas tuhansien vastustajien lanaaminen matalaksi on huomattavasti hauskempaa kuin vaikkapa faksin lähettäminen.
