Evoluutio edellisestä
Kuusi vuotta sitten julkaistu Titan Souls ei antanut armoa pelaajille. Pikkuruisen sankarin tavoite oli kaataa valtavia jättiläisiä apunaan vain yksi nuoli. Kuoleminen kuului kokemukseen, aivan kuten Souls-sarjan peleissä, mutta onnistumisen tunteet jäivät turhautumisen varjoon. Arviossani harmittelin myös mielenkiintoisen maailman tyhjyyttä, sillä komeat puitteet olivat loppujen lopuksi vain merkityksetön kulissi pomotaisteluille. Acid Nerve -studion uutukainen laajentaa ympäristöjen lisäksi taustatarinaa sekä uudistaa pelimekaniikkaa anteeksiantavampaan suuntaan unohtamatta Titan Soulsin perusmekaniikkoja.
Pelin pääosassa on todellakin hohtavaa miekkaa selässään kantava varis. Myöhässä alkava työpäivä saa vielä ikävämmän käänteen, kun juuri voitettu sielu varastetaan. Virastossa esihenkilö ilmoittaa, ettei töistä ole asiaa lähteä ennen kuin homma korjataan, eikä varaskaan peräänny omista vaatimuksistaan. Miekka selkään ja uusia haasteita kohti. Death’s Door yhdistelee mallikkaasti yläkuvakulmasta esitettyä toimintaa (Zelda), haastavia kenttiä pomotaisteluineen (Dark Souls) ja monipuolisia karttoja (Metroid).
Taitopohjaista taistelua
Alkuun siipiveikon varustus koostuu lähitaisteluun taipuvasta miekasta ja neljästi laukeavasta jousipyssystä. Nuolia saa takaisin lyömällä vihollista tai jotain esinettä: ratkaisu pakottaa oivallisesti pelaajat käyttämään monipuolisesti aseitaan tappeluissa. Miekka tarjoaa nopean iskun tai hitaan mutta tehokkaan huitaisun. Kuperkeikka on paras ratkaisu väistöihin, sillä vastukset tulevat päälle yleisen syyttäjän lailla – armoa tai hengähdystaukoa antamatta. Alkukentät menevätkin perusvarustuksella sieluja keräillessä ja aika ajoin kuollessa. Jos viikatemies vierailee, vastukset palaavat takaisin kenttiin, mutta avatut kulkureitit ja oikotiet pysyvät ennallaan. Näin sokkeloisia tasoja ei tarvitse koluta alusta asti, eikä kaikkea – mukaan lukien motivaatiota – menetä epäonnistuessaan. Yleensä myös loppupomoja ennen löytyy tallennuspiste.
Death’s Doorissa parasta on metroidvaniamaiset kentät, jotka tarjoavat tarkkasilmäiselle monia piilotettuja paikkoja ja vaihtoehtoisia kulkureittejä. Osaan paikoista pääsee vasta oikean apuvälineen auettua käyttöön, ja niitähän aukeaa. Kukistamalla tietyt jättiläiset saadaan uusia taitoja. Samoja alueita kolutaan toistuvasti, ja välillä pelaaja palkitaan piilotetuilla lisäsieluilla, jotka toimivat myös kuoleman virastossa valuuttana. Variksensa kykypuuta pääsee parantelemaan toiveidensa mukaan.
Yksi varis vaan, istui oksallaan
Death’s Doorin noin kymmenen tuntia kestävä tarina haastaa juuri oikealla tavalla. Peli ei tunnu missään vaiheessa epäreilulta, vaan houkuttelee tutkimaan alueita ja kokeilemaan rajojaan. Samalla tallennuspisteiden vähäisyys nostaa riskin tunnetta tehden kokemuksesta aidosti jännittävän. Energiapalkin näyttäessä yhtä, pelaajan on oltava äärimmäisen varovainen, ellei satu löytämään lääkkeenä toimivaa kasvia lähimaastosta. Kuolema ei kuitenkaan lannista, vaan muistuttaa pysymään skarppina.
Pomokavalkadikin eroaa toisistaan riittävästi, jotta mielenkiinto pysyy taistoissakin yllä. Jättimäiset vastukset kurittavat nopeasti, ellei keskity niiden iskusykliin. Kaiken lisäksi tarina kerrotaan hauskasti pilke silmänkulmassa. Värikkäät kentät eroavat dramaattisesti melankolisen viraston käytävistä, joissa ikuisesti duunia painavat kollegat laukovat lakonisia kommentteja. Musta huumori on vahvasti läsnä niin sivuhahmoissa kuin myös dialogissa.
Death’s Doorin zeldamainen lähestyminen Souls-peleihin toimii mainiosti. Oikeastaan sen ainoa ongelma on kartan puuttuminen, sillä ajoittain oikean suunnan löytäminen vaatii turhauttavaa juoksemista läpi laajojen kenttien – ja silti seuraava tavoite saattaa jäädä epäselväksi. Muuten Acid Nerven satumainen uutukainen tarjoaa palkitsevaa seikkailua omituisessa ympäristössä. Olipa mukava yllätys.
