Nyt on vuorossa jatkoa FAR: Changing Tidesin muodossa. Kyseessä on monella tapaa samanlainen kokemus kuin edeltäjänsä, mutta joka aspekti ei tällä kertaa osu nappiinsa.
Lentokoneita, junia ja automobiileja
FAR: Changing Tides kertoo tarinaa tuhoutuneesta maailmasta, jossa yksi yksinäinen hahmo koettaa selviytyä paikasta A paikkaan B. Tai tarinaa ja tarinaa, sillä juonenkuljetus koostuu lähinnä veden valtaaman maailman katselusta. Minkään sortin dialogia tai tekstimuotoista taustatarinaa ei ole tarjolla.
Jos on kokenut edellisen pelin, tietää pitkälti mitä on luvassa, sillä tarjolla on sitä samaa tuttua, mutta eri kulkuneuvolla.
Kuten edeltäjässään, annetaan Tidesissä pelaajan ohjaaman hahmon käyttöön massiivinen kulkupeli, jonka kyydissä kuljetaan vasemmalta oikealle. Tällä kertaa matkaa taitetaan vesikelpoisen härvelin kyydissä. Alussa purkki on varustettu lähinnä purjeella, mutta pitkin reittiä on sijoitettu mahdollisuuksia parantaa masiinan ominaisuuksia aina polttovoimalla toimivista airoista eksoottisempiin vekottimiin.
Miten purnukka kulkee eteenpäin, se on täysin pelaajan itsensä selvitettävä. FAR-matkalla ei näet ole minkään sortin ohjeita, ei minkään sortin tutoriaalia.
Onneksi sen suurempia ohjeita ei tarvitakaan, sillä eteneminen on ensi alkuun helppoa. Jokainen huomiota kaipaava asia aina vivuista painikkeisiin on maalattu vaaleansinisellä värillä. Sen lisäksi tarve on käytännössä vain kahdelle napille, joista toisella hypätään ja toisella tartutaan asioihin. Ohjaimen liipaisimista toisella zoomataan kuvaa lähemmäs ja toisella loitonnetaan kuvaa, mutta näille toiminnoille ei ole pakottavaa tarvetta.
Vesimaailma
Matka vasemmalta oikealla koostuu itse masiinan liikuttamisesta, aivopähkinöistä ja poltettavan tavaran keräämisestä. Purtilo kulkee käyttämällä erilaisia härpäkkeitä, joita on matkavälineen sisuksissa ja päällä. Purjetta pitää nostaa, säätää sen suuntaa, pistää poltettavaa romua palamaan, pitää tulta yllä, viilentää ylikuormittunutta moottoria ja niin edespäin ja edespäin.
Puuha ei ehkä kuulosta mielenkiintoisemmilta ikinä, mutta siinä on oma viehätyksensä. Joskus matkataan tulivoimalla ja yksinkertaisimmillaan voi vain nostaa purjeen ylös ja keskittyä taustalla näkyvän maailman kummasteluun. Hiljaisia hetkiä riittää useita, joten nimike ei välttämättä ole toiminnan ystävien mieleen. Meno on usein hidasta, seesteistä.
Välillä kapuloita isketään rattaisiin erilaisilla aivopähkinöillä, jotka liittyvät joko tiellä olevaan esteeseen tai itse menopelin päivittämiseen. Näissä kohdin on tarpeen pistää uintikamppeet päälle ja sukeltaa syvään siniseen tai kiipeillä ihmisten rakentamien rakennelmien sisuksiin. Aivoja ei rasiteta mahdottoman paljoa, mutta muutama epäselvempi kohta mukaan silti mahtui.
Jotta purjevempele pääsee etenemään tuulettomissa tilanteissa, on pelaajan tarpeen kerätä sieltä sun täältä löytyvää roinaa, joka kelpaisi poltettavaksi. Matkalaukkuja, soittorasioita, kanistereita ja muuta irtainta löytyy matkan varrella veden pohjasta, maalta tai lillumasta aalloilta. Polttoaineen kerääminen ei ole suoranaisesti se suurin osa pelaamista, mutta sitä kannattaa harrastaa, jotta matkankulku on sujuvampaa.
Polttouuniin odottelevan roinan voi puolestaan pistää roikkumaan koukkuihin ympäri menopeliä, mikä tuo matkailuun oman pienen sympaattisen vivahteen. Kuin omaa kotiaan koristelisi.
Tuuliajolla
Changing Tidesin isoin kompastuskivi on yksi purtilon saama päivitys, joka sen suurempia paljastelematta avaa uusia suuntia etenemiselle. Kyseinen jippo saa tosin matkankulun tökkimään, sillä kosla tuntuu usein olevan juuri väärissä asemissa etenemissuuntaan nähden ja oikeaan kohtaan liikkuminen on tylsänpuoleista nysväystä. Matkaaminen on pelin puolivälin jälkeen useammassa kohdin vaivalloista.
Matkaaminen on monessa kohdin eteerisen rennon passiivista, jolloin ei ole tarpeen tehdä mitään. Purjeet pulleina voi matkata pidempiäkin matkoja ilman sen suurempia suorituspaineita – kunnes vastaan tulee jonkin sortin matala este, johon purje törmää tömähtää ja ottaa osumaa. Nämä sillat ja muut rakennelmat tulevat usein vastaan yllättäen, jolloin mastoa ei harmillisesti ehätä laskea ajoissa.
Vahinkoa saaneet vempeleet aina mastosta lähtien on toki mahdollista korjata parempaan kuntoon harvakseltaan vastaan tulevilla ”hitsauskorjauspakkauksilla”.
Syvä sininen meri
Ulkoisesti peli on varsin oiva. Tuhoutunutta sivilisaatiota katselee pinnan päällä mieluusti, minkä lisäksi auringonlaskut sekä sääilmiöt saavat hapuilemaan kuvakaappausnamiskaa. Veden alla katseltavaa ei ole aivan yhtä paljon, mutta myös siellä on toisinaan mielenkiintoista kummasteltavaa. Musiikkipuoli on myös kohdillaan, mutta edeltäjästä poiketen mikään ei jää mieleen. Mukavaa ja peliin sopivaa sävelmää todella on, mutta ei niistä kerrottavaa jälkipolville jää.
Vaikeustaso seikkailussa on helppo, sillä kuolla ei pysty ja purtilon eri toiminnot eivät ainakaan itselläni onnistuneet hajoamaan pientä kipunointia lukuun ottamatta kertaakaan.
Mutta mitenkäs, pitääkö ensimmäinen osa olla pelattuna tästä nauttiakseen? Ei suoranaisesti, mutta uudempaa seikkailua arvostaa enemmän alkuperäisen kokeneena. Vaikka tarina peleissä onkin hyvin ohut, on uutukaisessa tarpeeksi paljon viittauksia edeltäjäänsä, joten siinäkin mielessä Lone Sailsin kokeminen ensin olisi suositeltavaa.
Aiemman osan pelanneille pitää mainita, että kyseessä on pitkälti samaa, mutta vaivalloisilla uudistuksilla varustettuna. Changing Tides hinkkasi kokonaisuutena omiin makunystyröihini pettyneen maun, mutta sen tarkkaa syytä on vaikea sanoa. Syynä lienee yhdistelmä kovin samanlaista pelaamista kuin edelliselläkin kerralla maustettuna ei-niin-toivotuilla uudistuksilla.
Pelille voisi antaa joko kolme tai neljä tähteä, kummallekin arvosanalle löytyisi perusteluita. Noin nelituntiselle matkalle mahtuu silti monta kohokohtaa, joten ne pyöristävät tähtimäärän täpärästi neljään.
Mitähän Okomotive seuraavaksi pelikseen keksii? Ensin matkattiin maan kamaralla, sitten vedessä, joten ehkä seuraavaksi seikkaillaan samaan tyyliin ilma-aluksella?
