Alkuperäinen Shadow Man on löyhästi Valiant Comicsin sarjakuvaan perustuva toimintaseikkailu, joka julkaistiin vuonna 1999 Nintendo 64:lle, PlayStationille, PC:lle sekä seuraavana vuonna Segan Dreamcastille. Arvostelumenestys vaihteli laidasta laitaan, johtuen osittain eri versioiden eroista. Pleikkariversio on ylivoimaisesti huonoin, kun taas N64-versiota monet pitävät yleisesti ottaen parhaana.
Syitä tähän on monia, mutta itse veikkaisin erityisesti kahta: N64-versio on tunnelmaltaan ja värimaailmaltaan selkeästi onnistunein, minkä lisäksi ”nipan” ohjain soveltui Varjomiehen edesottamuksiin hämmentävän hyvin. PC:llä ja Dreamcastilla sai graafisesti parhaan, mutta myös aavistuksen kliinisen kokemuksen. Tämän lisäksi Segan ihmekonsolin ohjain ei taipunut peliin kovin hyvin, minkä lisäksi siinä nähtiin eniten bugeja, vaikka se julkaistiin versioista viimeisenä. Hämmentävää.
Ei mikään perinteinen poppamies
Olet Michael LeRoi, kahden maailman välillä tasapainotteleva antisankari. Legion-niminen olio on tullut esiin pitkän hiljaiselon jälkeen kuolleiden maailmassa eli Deadsidessa. Mörkö valmistelee viiden sarjamurhaajan avulla armeijaa vallatakseen myös elävien maailman eli Livesiden. Koska syyt, Mike on Livesidessa tavallinen kuolevainen, mutta Deadsidessa kuolematon voodoosoturi, jonka on löydettävä pitkin ja poikin pimeää puolta vellovat 120 tummaa sielua, jottei Legion voi itse hyödyntää niitä valloitusyrityksessään. Kaiken kukkuraksi Mike ei alkuun ole tarpeeksi vahva kohtaamaan verenhimoisia sarjamurhaajia, joten sielut tulevat tarpeeseen pelimekaanisestikin.
Shadow Man ammentaa cajunilaisesta kulttuurista sekä erityisesti voodoosta. Monilla esineillä on ranskalaiset nimet, ja estetiikka tarjoaa verkkokalvoille luita, verta, suolenpätkiä ja muutenkin kuumottavia ympäristöjä. Mikea matkan varrella opastava voodoopapitar Nettiekin tekee työtään ihan kirjaimellisesti, sillä mikäli pelaaja ajautuu umpikujaan, on käytävä hänen luonaan kylässä kysymässä neuvoa. Aitoon ysärityyliin vinkit vain ovat paikoin rasittavan kryptisiä.
Pelin fiilistä voisi kuvailla jonkinlaiseksi yhdistelmäksi vanhaa Silent Hillia ja Resident Evilia. En ihmettele, miksi Shadow Man on jäänyt niin monien mieleen pelilehtien sivuilta, sillä pelissä nähtävät hyypiöt ja tapahtumapaikat ovat paikoin aidosti ahdistavaa kamaa vielä tänäkin päivänä. Kollektiivisesti hyvin tukala äänimaailma täydentää tunnelmaa loistavasti, minkä lisäksi Tim Haywoodin erilaisia tyylilajeja tuskanhuutoihin ja muihin epämääräisiin äännähdyksiin yhdistelevä ääniraita on sekin kerrassaan mainiota tavaraa kautta linjan.
Käsikirjoitus ja ääninäyttely ovat puolestaan suurimmalta osin aitoa tahatonta ysärikomiikkaa. Camp-henkeä korostaa entisestään tekijöiden tapa käyttää paikoin hyvin runollisia ilmauksia. Onkin lopulta vaikea sanoa, onko kokonaisuus toteutettu tahallisesti vai ei, mutta joka tapauksessa se sopii vinksahtaneeseen atmosfääriin mainiosti. Ysärijuuston ystävät ovat siis kuin kotonaan.
Valmistaudu eksymään
Pelillisesti Shadow Man Remastered on kolmiulotteista metroidvaniaa ja tasohyppelyä yhdistettynä kankeaan ja melko yksitoikkoiseen räiskimiseen. Tasohyppely on mainettaan parempaa, kun taas jälkimmäisin aspekti on selkeästi pelin heikointa antia: Mike räiskii ja mäiskii mörköjä sekä koittaa väistellä kuteja sekä muita hyökkäyksiä parhaansa mukaan. Taistelu on kaikessa kankeudessaan siis juuri sitä samaa huttua kuin vuonna 1999, ja sen viat tulevat entistä vahvemmin esille uusversiossa, vaikka kontrolleja onkin sujuvoitettu nykypelaajia silmällä pitäen.
Sen sijaan kaistapäisten maailmojen tutkiminen on selkeästi pelin parasta mutta myös turhauttavinta antia, sillä se ei juurikaan kädestä pitele. Shadow Man Remastered ei muuta eikä helpota 90-luvun pelisuunnittelua, vaan tuo sen tinkimättömänä nykypäivään. ”Miedosti” kryptiset vihjeet sekä kartan puuttuminen takaavat, että alkuun pääseminen on haastavaa kelle tahansa.
Toisaalta aikakauteensa nähden hyvin kunnianhimoisen kokoinen maailma koostuu kentistä, jotka lopulta nivoutuvat toisiinsa yllättävänkin luontevasti, kunhan pelaaja oppii tuntemaan maisemia. Mikäli kädestä pitelemättömyys ei osoittaudu ylitsepääsemättömäksi, on Shadow Man Remasteredin maailmaa oikeasti hauska tutkia, jonka ansiosta se on jopa freesi ja yllättävän koukuttava kokemus.
Viimeisen päälle
Teknisellä tasolla esimerkillisistä remasteroinneista tuttu Nightdive Studios on tehnyt jälleen loistavaa työtä. Shadow Man Remastered on käytännössä niin hyvä peli kuin se vain voi uudistetussa muodossa olla. Grafiikat on päivitetty ja sovitettu modernille näyttöteknologialle sopiviksi, ruudunpäivitystä on sulavoitettu aina 60 freimiin saakka ja ohjattavuuskin on käytännössä miellyttävämpää kuin koskaan aiemmin. Sisällöllisestikin paketti on priimaa, sillä Nightdive on ympännyt peliin esimerkiksi kolme uutta kenttää, leikattua materiaalia sekä uusia vihollisia ja aseita. Käytännössä tätä parempaa jälkeä saa siis ainoastaan tekemällä kaiken uusiksi, joskin muutamaa asiaa jäin kuitenkin kaipaamaan saavutettavuuden kannalta.
Tärkeimpänä niistä on kartta, sillä sen olemassaolo olisi mielestäni parantanut merkittävästi kokonaiskokemusta. Myös jonkinasteinen moderni moodi ensikertalaisille tutoriaaleineen olisi taatusti madaltanut tutustumiskynnystä nykypelaajille. Lisäksi automaattisia tallennuspisteitä on harvakseltaan, joten ”seivaaminen” on pelaajan omalla vastuulla. Onneksi sentään pikatallennus onnistuu missä vaan, joten on hyvä muistaa tallentaa aktiivisesti, jottei tule turhaan takapakkia. Graafisella puolella en jäänyt kaipaamaan muuta kuin N64:n väripalettia, joka olisi ollut vaihtoehtoisena mukava lisä nipaversiota pelanneille.
Kaiken kaikkiaan Shadow Man Remastered on ansainnut paikkansa nykypelien valikoimassa, sillä sitä voidaan pitää jonkinlaisena 3d-metroidvanian esi-isänä. Mikäli ei ole täysin allerginen vanhahtavalle pelisuunnittelulle ja yksitoikkoiselle taistelulle, on noin 20 tuntia kestävä seikkailu vikoineenkin aidosti mielenkiintoinen teos, jonka vangitsevaan maailmaan uppoutuu herkästi tuntikausiksi kerrallaan. Shadow Man Remastered ei ole mikään mestariteos, mutta suosittelen antamaan ajan hampaan järsimät jäljet anteeksi ja rohkeasti kokeilemaan uusioversiota.
