Total War -saaga on ehtinyt kääntää kolmannen julkaisuvuosikymmenen aikana temaattisia kiviä Japanin feodaaliajasta fantasiamaailmaan. Kuluneiden kuuden vuoden aikana ulos on tullut useita Warhammerin fantasiamaailmaan sijoittuvia julkaisuita, joiden kolmannesta osasta pääsemme nyt nauttimaan.
Strategiaa ja taktiikkaa
Total Warit tunnetaan upeasta peruskonseptistaan, joka yhdistää perustoimivaa vuoropohjaista strategisen tason toimintaa poikkeuksellisen erinomaiseen reaaliaikaiseen taisteluun armeijoiden välillä. Strategiatilassa sotajoukot liikkuvat johtajiensa mukana kartalla hakien sopivia asemia kohtaamista varten. Lähtökohtaisesti armeijat kannattaa pitää omalla maaperällään, sillä tällöin vahingoittuneet yksiköt vastaanottavat täydennysjoukkoja.
Kansantalouden johtaminen ei ole kovin syvällistä. Kaupunkeihin on mahdollista rakentaa erilaisia rakennuksia, jotka tarjoavat uusien yksiköiden, taistelubuustien tai lisäresurssien kaltaisia etuja. Kaupungin täytyy kasvaa, jotta herkullisimmat rakennukset saa käyttöönsä. Tasapaino tulee kuitenkin säilyttää, sillä yksiköiden luominen ja ylläpito kilpailevat resursseista. Putinin oppien mukaisesti viime kädessä kaiken tavoitteena on isomman armeijan rakentaminen, ei talouden kehittäminen.
Johtajien kelkkaan voi lapata yleensä parisenkymmentä yksikköä, artefakteja sekä muita bonuksia antavia tukihenkilöitä. Sankarit keräävät kokemusta, jonka myötä käyttöön avautuu sekä aktiivisia että passiivisia bonuksia. Yksinkertaisimmillaan taidot buustaavat esimerkiksi joukkojen hyökkäystä, mutta osa aktiivisista taidoista on taistelun kääntäviä hyökkäysloitsuja tai moraalinkohotuskarjahduksia.
Ennen pitkää maailmankartan shakkipeli johtaa yhteentörmäykseen vihollisen kanssa. Halutessaan taistelut voi ratkaista automaattisesti, ja ennustetun lopputuloksen saa nähdä etukäteen. Käytännössä useimmat yhtään isommista rytinöistä kannattaa pelata itse, sillä autogeneraattorin nopat ovat varsin negatiivisesti painotettuja. Yksinpelikampanjassa juonen kannalta olennaiset ratkaisutaistelut on luonnollisesti pelattava itse.
Rivimiesten turpasauna
Taistelu on tuttua käytännössä jokaisesta sarjan aiemmasta osasta. Reaaliaikainen taistelu vaatii pelisilmää sekä jonkin verran mikrotustaitoja. Tilanteet saattavat muuttua nopeasti, joten eturivin takana on syytä olla reservejä valmiina vahvistamaan heikkoja kohtia tai käyttämään läpimurtoja hyväksi. Sankarit osallistuvat itsekin taisteluun joko jykevinä taistelijoina tai kuolemaa heittävinä velhoina. Usein sankarit ovat jopa ylitehokkaita taistelun ratkaisijoita.
Homma toimii mainiosti, ja usein epäonnistuminen on omaa syytä. Huomioon otettavia seikkoja on mittavasta maaston rakenteesta yksiköiden moraaliin ja uupumistilaan. Oppimiskäyrä on loiva, mutta kovin pitkä.
Valitettavasti mikrotustaitoja tarvitaan hieman liikaakin, sillä sotilasryhmiltä puuttuu oma-aloitteisuus. Ne eivät hyökkää vieressä seisovien vihollisten kimppuun itsestään, mikä on monissa tilanteissa hyväkin asia. Mutta jos viereiset viholliset ovat ampujien kaltaisia helppoja nakkeja, on tilanne turhauttava. Eräässäkin taistelussa läpimurron tehnyt eliittiryhmäni ei hyökännyt vihollisen velhon kimppuun, vaan ehti seisoskella hänen vieressään minuuttikaupalla ennen kuin huomasin puuttua tilanteeseen.
Peli on todella raskas tehokkaallakin laitteistolla. Ensimmäinen yritys kovalevylle asennettuna johti tolkuttomiin latausaikoihin, joten SSD-levyn käyttö on lähes välttämätöntä. Silti RTX 3080:ni tuulettimet huusivat vimmatusti taisteluiden aikana. Optimointi on selvästikin jäänyt puolitiehen, eikä esimerkiksi alt+tabin käyttö toimi ilman kaatumista.
Grindausta hyvässä ja pahassa
Kiitosta ansaitsee kampanjan juoni, joka on riittävän pitkä kertomus Kislevin keisarikunnan tutkimusmatkasta etsimään kadonnutta jumalaansa, ja siitä seuraavista yllättävistäkin tapahtumista. Tasapaino on kuitenkin hakusessa, sillä se kannustaa passiivisuuteen – mitä ekspansiivisemmin valtakuntaansa laajentaa, sitä kovempaa mekaniikka lyö vastaan. Voittajan valinta on istua takamuksellaan odottaen voittoa.
Taisteluiden kartat ovat ilahduttavan monipuolisia, erityisesti kaupunkeihin sijoittuvissa tehtävissä muodostu helposti mielenkiintoisia ja puolustuksen kannalta edullisia suppiloita. Täysimittainen sotakonepeli ei ole vielä kasassa, mutta lopputulos on ilahduttava.
Toisaalta taisteluiden automaattinen ratkaisu on säädetty hiukkasen verran liian tiukalle, mikä kannustaa väärällä tavalla ratkaisemaan jokaisen taistelun itse. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että optimaalinen pelaaminen – ja vaikeammilla vaikeusasteilla selviytyminen – vaatii jokaisen pienen rajakahakan puuduttavaa naksuttelua läpi.
Viime kädessä matalamman arvosanan niittaa yleinen bugisuus. Haluaisin kovasti tykätä pelistä, mutta tasapaino-ongelmat ja grindaamisen tuntu syövät tarpeettoman suuren palan peli-ilosta pois. Lisäksi ikävänä loppukaneettina: vanhalla koneella varustellut pelaajat älköön vaivautuko.
