Heti alkuun lienee syytä avata monisyistä suhdettani Capcomin ikoniseen mammuttisarjaan. Kuten niin monet muutkin, tutustuin selviytymiskauhuun Alone in the Darkien jälkimainingeissa alkuperäisellä PlayStationilla ja Resident Evilillä, sittemmin muuten myös Sega Saturnilla. Kaikki pääsarjan osat tuli väännettyä uskollisesti aina seitsemänteen saakka, jolloin idioottimaisesti toteutetut pomotaistelut ja uusi näkövinkkeli erkaannuttivat liiaksi jättäen savotan kesken. Village puolestaan on edelleen kokonaan korkkaamatta eikä suurta intohimoa moiseen projektiin ole.
Mitä sitten näihin toisen ja kolmannen pelin remake-painoksiin tulee, on kyseessä heittämällä kaksi sarjan parasta seikkailua – eikä muuten tee edes tiukkaa. Lukemattomia kertoja uusille konsoleille tuotu Resident Evil 4 puolestaan on läpipelattuna vain kertaalleen, joskus siellä julkaisunsa aikaan: muistikuvat rajoittuvat oikeastaan siihen, että tiedän pitäneeni pelistä tuolloin aivan julmetun paljon.
Bingoon, minnepä muualle
Resident Evil 4:n modernisoitu painos herättää heti kättelyssä paljon muistikuvia menneestä, eikä uusioversio oikeastaan tunnu uusioversiolta laisinkaan – olihan peli alun alkaenkin valtava harppaus eteenpäin sarjan aiempiin osiin nähden. Näkövinkkeli asettuu mystisestä kyläpahasesta presidentin tytär Ashleytä etsiskelevän Leon S. Kennedyn olan taakse, ja meininki on kautta linjan Raccoon City -seikkailuja toiminnallisempaa. Kaikki muistanevat jonkinmoisena tutoriaalina toimivan alkukohtauksen, jossa päälle marssitetaan heti kymmenittäin ja kymmenittäin raivolla päälle hyökkiviä kyläläisiä talikoineen, soihtuineen ja moottorisahoineen.
Hurjan kuumottava alkukohtaus luo oivat askelmerkit tulevalle, vaikkakin aavistuksen epätasaiselle kokonaisuudelle. Leonin ja Ashleyn edesottamukset voi periaatteessa jakaa kolmeen selkeästi toisistaan erillään olevaan osioon. Näistä alkupuolen kylä tarjoaa huomattavasti tunnelmallisimmat puitteet goottihenkisen linnan ja teknologisempia vermeitä sisältävän saaren jäädessä selvästi ensimmäisen kolmanneksen jalkoihin. Alun painostaviin sfääreihin ei harmittavasti enää myöhemmin ylletä, mutta onneksi homma ei pääse leviämään käsiin missään vaiheessa.
Edelleen typeriä mutta jotenkin ihmeellisesti kokonaisuuteen hyvin istuvia one-linereita viljelevä Leon ja myöhemmin myös mukaan liittyvät kumppanit eivät pidä turhasta haahuilusta, joten pelaajaa talutetaan kohtuullisen lineaarisesti alueelta seuraavalle. Modernisointi sekoittaa soppaa pienillä yllätyksillä, jotka tuovat varsinkin perfektionisteille useampia pelitunteja lisää – allekirjoittaneelta savotta lohkaisi elämästä varsin kunnioitettavat parisenkymmentä tuntia. Läpipeluun jälkeen avautuu vielä tuttuun tyyliin lisää puuhasteltavaa, joskaan oma mielenkiintoni ei taida riittää seikkailun uudelleentahkoamiseen parempien arvosanojen toivossa.
Matkan varrelle mahtuu jokunen turhauttavampi kohtaus, kiitos erään muita selkeästi raivostuttavamman vihollistyypin. Yksi tällainen ahtaaseen sumppuun pakotettu episodi aiheutti jopa akuutin raivoquittaamisen. Harkitun parin päivän tuumailutauon jälkeen selvitin tilanteen uusin silmin heti ensimmäisellä yrittämällä klassisesti juoksemalla suunapäänä karkuun – hyvä, että tällainenkin vaihtoehto oli loppupeleissä mahdollinen.
Aikoinaan ihanan Shenmuen myötä trendikkäiksi kohonneet QTE-kohtaukset on jätetty tällä kertaa hyvin pitkälti leikkaamon lattialle ja tarinaa sekä ympäristöjä on muutoinkin alkuperäispelin YouTube-videoita katseltuani rukattu sieltä täältä, joskin kohtuullisen maltillisesti – sarjan seuraavissa osissa aivan överiksi lipsahtanut b-elokuvamainen hellyttävyys on onneksi edelleen läsnä.
What're ya buyin? Got some rare things on sale, stranger!
Las Plagas -parasiitin valtaamia kyläläisiä pistetään päreiksi kohtuullisen laajalla – joskin yllätyksettömällä – asevalikoimalla. Tuliluikkuja voi päivittää ja myydä matkan varrella, odotteleehan kotoisan violetin valon loimossa puotiaan pitävä kauppias lähes jokaisen nurkan takana. Puhdasta toimintapelimäisyyttä korostaa myös se, että ainakaan perusvaikeustasolla resursseista ei ole oikeastaan pulaa kuin hetkittäin. Jokainen vihollinen ja jopa siellä täällä rääkkyvät korpit kuskaavat mukanaan pesetoja ja panoksia, jotka on syytä ehdottomasti noukkia aina talteen – voi kunpa uusioversio olisi muuten tuonut mukanaan automaattisen loottaamisen ainakin pesetojen osalta!
Paukkuja olisi varmasti törsättäväksi vieläkin enemmän, mikäli ei olisi näin sokea ympäristöön ripotelluille joukkotuhoa aiheuttaville apukikoille punaisista tynnyreistä katosta roikkuviin lyhtyihin. Isompien pomokohtaamisenkaan jälkimainingeissa pelaajaa ei jätetä panoksetta pulaan, vaan resursseja jaetaan tuolloin astetta yltäkylläisemmin. Salaisen palvelun koulutusrääkin käynyt Leon hallitsee lisäksi lähitaistelun saloja, joskin ne pari erilaista potkua ja puukoniskua käyvät matkan varrella aavistuksen tylsiksi.
Seksikiehkurat kuosissa
Resident Evil 4 näytti jo aikoinaan julmetun hyvältä eikä aivan vastaavaa vanhenemista ole havaittavissa kuin kolmen ensimmäisen pelin osalta. Hämmentävän monenlaiseen jälkeen taipuva RE Engine kohottaa pelin ulkoasun yhtä korkealle tasolle kahden aiemman remaken kanssa. Grafiikkatiloissa suositaan tuttuun tyyliin joko resoluutiota tai ruudunpäivitysnopeutta, mistä kumpaisellakin on varmasti kannattajansa. Säteenseurannan voi kytkeä päälle molemmissa moodeissa, joskin tämä luonnollisesti heijastuu suoraan siihen, kuinka sukkelaa tahtia ruutu päivittyykään. Könsikäs Leonin hiuskiehkurat puolestaan saavat oman ekstrasäväyksensä hieman hämmentävän Hair strands -option ollessa valittuna.
Peli oli muuten ihastuttavan hyvässä kuosissa jo reilusti ennen julkaisuaan, uskallettiinhan arviokoodit jaella medialle jo useampia viikkoja ennen varsinaista julkaisupäivää. Sen suurempia bugeja tai muuta nokankoputettavaa ei tullut vastaan missään vaiheessa, mikä vaikuttaa olevan nykyään enemmän poikkeus kuin sääntö.
Aina vain parempi
Resident Evil elelee näin liki 30 vuotta käynnistymisensä jälkeen monessa mielessä kulta-aikaansa. Niin pääsarjan uusimmat tulokkaat kuin nämä remaketkin ovat löytäneet yleisönsä eikä niiden laadussa ole lähdetty onneksi tinkimään piiruakaan nopeahkosta julkaisutahdista huolimatta. Mikäli siis ei ole tullut vielä selväksi, on Resident Evil 4 vahvasti neljän tähden arvoinen peli ja kolmen remaken listalla se asettuu oikein nätisti siihen keskivaiheille, vain aavistuksen suorastaan mestarillisen Resident Evil 2:n perään.
Mikäli minulta kysyttäisiin, saisi Capcom ottaa seuraavaksi käsittelyynsä sen parhaan ja rikollisen vähälle huomiolle jääneen Dreamcast-klassikko Code: Veronican – osat viisi ja kuusi kun tuskin kiinnostavat likimain ketään.
