Tai jos ei nyt suorastaan helmi, niin mielenkiintoinen tekele joka tapauksessa.
Muut ne pelaa uusia pelejä
Vuosi 2023 on ollut pelien saralla suoranaista ilon ja onnen aikaa. Kehuja keränneitä julkaisuja on ollut enemmän kuin laki sallii. Super Mario Bros. Wonder, Marvel's Spider-Man 2, Alan Wake 2, Baldur's Gate 3, Starfield, Metroid Prime Remastered, Cocoon, Resident Evil 4 ja vaikka kuinka monta muuta ovat keränneet kehuja oikealta ja vasemmalta.
Itse koetan niiden sijasta päästä selville erinäköisistä "nurkissa lojuneista" tuotoksista. Olen arvostelupelien ohella kokenut muun muassa taskukokoisen Zelda-seikkailun, Grim Fandangon kaksinpelattuna, The Order: 1886:n, Hotline Miami 2:n, The Last of Us Part II:n sekä Dishonored 2:n.
Ja juuri äsken ohjelmassa oli hieman retrompaa tavaraa, tarkemmin sanottuna Game Boy Advance -käsikonsolille julkaistua Mega Man Zero -nimikettä vuodelta 2002.
Minä vaan retroan
Jos tarkkoja ollaan, niin koin Mega Man Zeron vuonna 2020 julkaistun Mega Man Zero/ZX Legacy Collection -kokoelman avulla. Kyseessä on kuusi klassikkopeliä yhteen kasaava paketti.
Itse Mega Man Zero on kuitenkin iäkäs toimintarymistely, joka sijoittuu tarinaltaan samaan maailmaan kuin Mega Man X -nimikkeet. Noin sata vuotta myöhempään aikaan, jos tarkkoja ollaan. Tarjolla on 2D-tasoloikkatoimintaa, jossa pääosassa oleva muistinsa menettänyt Zero ammuskelee ja miekkamäiskii satoja vihollispeltiheikkejä kanveesiin pomotaisteluja unohtamatta. Vähän kuin niissä toisenkin sarjan eepoksissa.
Taustatarinaan kuuluu ihmisten ja Reploidien, ihmismäisten robottien, välinen sota, jonka keskelle Zero tuodaan ihmistiedenainen Cielin takia. Mikäli Zero on suostuvainen, niin hänelle tarjotaan tehtäviä, jotka vaihtelevat tukikohdan puolustamisesta aavikon vihollisleiriin hyökkäämiseen.
Pelaaminen on kohtuullisen kivaa puuhaa, toiminnallista räiskettä. Kentät, joihin vievät tehtävät valitaan hitusen tylsästi listalta, ovat tylsähkön näköisiä taustakanvaaseja, jotka eivät jää oikein mieleen. Musiikkipuolikaan ei suurta muistijälkeä jätä itsestään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ei sillä, että tässä seikkailussa kovin montaa kappaletta olisikaan.
Yksi varsin oiva lisä Legacy Collectionin versiossa on checkpointtien lisääminen kenttiin. Näistä välitallennuspisteistä jatketaan, mikäli kuolo pääsee yllättämään myöhemmin. Kyseisiä apuja on tarjolla tarpeeksi avokätisesti, mistä isot peukut. Alkuperäinen versio oli kuoleman koettaessa huomattavasti armottomampi.
Pelaamisen tuntua oivasti esittävän trailerin voi katsoa alta.
Ja häpeän suoritustani
Mega Man Zero on vaikea peli. Tai tämä on ainakin ensivaikutelma, sillä alussa pataan tulee tämän tästä. Myös netin kommenttien perusteella se on "vaikea aloittelijoille", mitä sitten käytännössä tarkoittaakaan.
Etenkin pomotaistot, osa niistä, aiheuttivat itselleni jatkuvaa Game Over -tekstin tuijottelua. En muista koska viimeksi, jos itse asiassa koskaan, on tuota mollisointuista ilmoitusta tullut tuijotettua näin usein. Muutamat tasoloikkakohdat, joissa pitäisi hypätä ruudun ulkopuolella olevalle liikkuvalle tasolle, aiheuttivat suorastaan game over -yliannostuksen.
Oheisen esimerkin lisäksi kuolo korjasi parhaimmillaan kymmeniä kertoja pomovastusten ansiosta. Ja nopeimmillaan sekuntien jälkeen matsin aloituksesta.
Jo ensimmäinen isompi vihulainen, Aztec Falcon, osoittautui haljuksi alkupalaksi. Muistan taistelleeni kyseistä siipiveikkoa vastaan monet kerrat, kunnes kukistaminen luonnistui. Tästä yhteenotosta on jo jonkin verran aikaa, niin muistikuvat ovat hitusen utuiset.
Sen sijaan Hidden Phantom -nimistä hahmoa vastaan pataan tuli oikealta ja vasemmalta ja vähän vielä muistakin suunnista. Tästä muistikuvat ovat liiankin hyvin muistissa. Tappelua hämärän tyypin kanssa tuli väännettyä kolmena eri päivänä ja arviolta toista tuntia. Ei vaan millään sujunut. Kunnes sitten lopulta.
Mutta se, mikä jos ei nyt suorastaan hävetä, niin kummastuttaa, on omien suoritusten vertaaminen muiden vastaaviin. Sekä Aztec Falcon että Hidden Phantom on näemmä mahdollista pistää kanveesiin suorastaan helposti. Katsokaapa vaikka.
Kas näin Aztec Falcon päihitetään seitsemässä sekunnissa.
Hidden Phantom puolestaan kukistetaan näin ilman sen suurempia ongelmia.
Sillä lailla.
Toki edellisten klippien tekijät ovat kenties olleet vuosikausia vuoren huipulla itsekseen treenaamassa Mega Man -pelejä kehittyäkseen parhaaksi pelaajaksi maan päällä. Tai sitten he ovat vain harjoitelleet intohimoisen ahkerasti. Omat suoritukseni jäävät silti vertailussa armotta hopealle, ellei alemmallekin arvometallille. Kuparille kenties?
Se on toki sanottava, että kun seikkailun lopussa suurimman osan pomotaistoista pääsee koettamaan uudelleen, sujui suurin osa niistä kosolti helpommin. Etenkin aiempiin yrityksiin verrattuna.
Tässä kokoelmassa on vielä viisi muuta peliä koettavana, ehkä seuraava sujuu paremmin. Ja ehkä seuraavaa voisi testimielessä kokeilla kasuaalimoodin turvin, kerta sellainen on tähän pakettiin lisätty mukaan? Ihan vertailumielessä.
Lisää aiheesta:
