Ihka ensimmäinen Tomb Raider näki päivänvalonsa vuonna 1996, jolloin muutaman viikon etumatkalle pääsi Sega Saturn -versio. Segan päheään 2D-grafiikkaan erikoistunut masiina ei enää jaksanutkaan pyörittää vuosittain tipahtelevia jatko-osia, minkä vuoksi allekirjoittanutkin joutui Segan konsolin uuteen tulokkaaseen, tuohon ärsyttävän hippiin ja kooliin PlayStationiin vaihtamaan. Vuotuiseen julkaisusykliin päätyneitä ja samalla Core Designin loppuunsa ajaneita Tomb Raidereita tahkottiin kuitenkin Jukka-veljen kanssa joulunpyhinä aina viidenteen ja samalla heittämällä heikoimpaan osaansa saakka. Mainion The Last Revelationin olisin kuitenkin tähän Tomb Raider I-III Remastered Starring Lara Croft -kokoelmapakettiin vielä heittämällä kelpuuttanut – aivan kaikkeahan ei toki voi saada.
Kolmen kesken aina kivempi
Kuten sanottua, Tomb Raider I-III Remastered Starring Lara Croft niputtaa samoihin kansiin Tomb Raiderin (1996), Tomb Raider II:n (1997) sekä Tomb Raider III:n (1998). Siinä missä ensimmäinen osa pysyttelee visusti mystisissä ja enimmäkseen eläinkunnan täyttämissä rauniomaisemissa, johdattelee kumpainenkin jatko-osa kosmopoliitin seikkailijamme ihmisten ilmoille ja samalla huomattavasti modernimpiin miljöisiin. Kehittäjä Aspyr ei ole lähtenyt muokkaamaan trilogian pelillistä sisältöä millään tavalla sillä aivan jokainen kivenlohkare, kallionkieleke, vipu, jopa Qualaopecin kaatuva vartijasotilas on juuri siellä missä kultaisella 90-luvullakin – ehdotonta herkkua erityisesti ensimmäisen osan ulkoa muistavalle vanhukselle siis. Tiesittekö muuten, että se legendaarinen tyrannosaurus on mukana myös Tomb Raider II:n aivan ensimmäisessä kentässä, vieläpä kaksin kappalein?
Remastered-kokoelma ei ole siis lähelläkään Resident Evil -uusioversioiden kaltaista modernia näkemystä. Kyseessä on enemmänkin simppeli kasvojenkohotus ja syvä kumarrus aikaan, jolloin 3D-seikkailupelien standardeja vasta rakenneltiin ja valtavista avoimista maailmoista nähtiin märkiä päiväunia. Mikäli haluaa heittäytyä estottomasti menneisyyden nostalgiassa vellomiseen, voi ulkoasun vaihtaa retroon yhdellä ainokaisella napinpainalluksella, jopa valikkojen ja välivideoiden aikana. Samassa hötäkässä muuten puolittuu myös ruudunpäivitys, joka ehostettuna rullaa täysin sulavaa 60 ruudun sekuntivauhtia.
Aspyrin taiteilijat ovat pistäneet uusiksi rankalla kädellä niin pikselihuuruisia tekstuureja, ympäristöön ripoteltuja objekteja kuin valoefektejäkin. Aina tässä ei osuta maaliin, sillä muutamaan otteeseen harmaat avaimet ja seiniin upotetut napit olisivat jääneet huomaamatta ilman mahdollisuutta vaihtaa vanhan ulkoasun puolelle. Uusiksi pistetty valaistus tarjoaa myös hetkittäin aavistuksen liian synkkiä luolanperukoita koluttavaksi. Lara Croftin dynaaminen varjo puolestaan tykkää poukkailla valonlähteestä huolimatta aivan missä sattuu: milloin katossa, milloin lattiassa, milloin seinillä. Tekstuurirempassa puolestaan onnistutaan mainiosti, minkä ansiosta esimerkiksi Egyptin hieroglyfit, Kreikan marmoriseinät ja Venetsian repsottavat tapetit tuovat tapahtumapaikkoihin huiman paljon kaivattua eloa.
"Kuuntele uskoasi, Fabio, älä persmätää."
Vaikka kuutioista rakennettu ympäristögeometria onkin säilytetty (onneksi) ennallaan, on hahmomalleja pistetty jonkin verran uusiksi. Itse Lara Croft liehuletteineen ei ole kehonmuodoiltaan enää lainkaan kulmikas (kyllä te tiedätte, mistä puhun), vaan protagonisti on lähempänä myöhempien Crystal Dynamics -aikojen näkemystä. Muut ihmis- ja eläinhahmot eivät ole saaneet osakseen aivan yhtä antaumuksellista huolenpitoa, mutta parannuksia on silti nähtävissä tälläkin saralla. Tilanteista voi muuten tätä nykyä näpsiä kuvakaappauksia mukavan monipuolisessa kameramoodissa, jossa Laran voi asettaa poseeraamaan mitä moninaisimpiin asentoihin. Kotimaiset tekstikäännöksetkin ovat mukana ja ne kannattaa asettaa käyttöön lähinnä hulvattomien kökköyksiensä vuoksi – vai mitäs tuumaatte Saint Francis Follyn kääntymisestä muotoon Pyhän Franciscuksen Tomppelit?
Paketin sisällön puolesta vielä erikseen mainittakoon, että mukaan on ympätty myös aikoinaan ainoastaan PC-pelaajien iloksi julkaistut lisäseikkailut Unfinished Business, Golden Mask ja The Lost Artefact. On jotenkin todella omituista pelata ensimmäistä kertaa läpi vanhan koulukunnan Lara-seikkailua, joskin näiden kenttäsuunnittelu jää allekirjoittaneen mielestä selvästi jälkeen pääpelien vastaavista.
Kutsukaa mua tankkimieheks
Vanhat Tomb Raiderit tunnetaan kököiksi väitetyistä tankkikontrolleistaan. Sitä en edes yritä lähteä kiistämään, mutta alkuperäispelien tapauksessa moiset on upotettu upean toimivaksi osaksi pulmanratkaisua. Originaalikontrolleja ei pidä siis alkuunkaan nähdä rajoittavana tekijänä, sillä ympäristöt itsessään hahmon liikkumisen kera muodostavat omanlaisiaan puzzleja – vipujen ja muiden kliseisten itsestäänselvyyksien lisäksi. Tiedättehän, perushypyllä etenee kahden kuution verran siinä missä juoksuhyppy heijaa Laran peräti kolmen kuution päähän. Kävele rotkon reunalle, ota yksi hyppyaskel taakse, juokse hyppynappi pohjassa, niin loikkaat juuri rotkon reunalta. Nämä perusasiat iskostuvat heti ensimmäisessä pelissä muutaman kuoleman jälkeen nopeasti selkärankaan, mutta moderneihin nykypeleihin tottunutta moiset taatusti shokeeraavat. Tästäpä voimmekin edetä Remastered-painoksen modernisoituihin kontrolleihin, luoja paratkoon.
Tiedostan toki, että itselleni ne ainoat ja oikeat kontrollit ovat tankit, mutta avoimin mielin päätin treenata myös päivitettyä ohjainmallia. Ongelmaksihan tässä heti välittömästi muodostuu se, että trilogian ympäristöjä ei ole suunniteltu lainkaan näitä silmällä pitäen, vaan kaikki kiipeilyyn liittyvä on rakennettu kokonaan Laran liikkeiden ympärille. Modernit kontrollit rikkovat tämän perusajatuksen täysin tehden pelaamisesta käytännössä mahdotonta – YouTube-videoita selaillessani en ole yksin. En myöskään onnistunut tekemään lainkaan monia normiksi muodostuneita perusliikkeitä, mikä teki elosta suorastaan kammottavaa. Ehkä olisin voinut oppia liipaisimista tapahtuvan ampumisen, mutta hermot menivät viimeistään siinä vaiheessa, kun en onnistunut ilman googlailua kiipeämään Laralla polvenkorkuiselle tasanteelle tai rimpuilemaan ylös vesialtaasta. Selvennettäköön siis vielä, että tämä ei ole lainkaan kehittäjä Aspyrin vika, alkuperäisiä pelejä kun vain ei ole suunniteltu tällaista silmällä pitäen. Toki vika voi olla vanhaan juurtuneessa pelaajassakin, minähän en ole luoja paratkoon tahkonnut näitä pelejä ennen edes analogitateilla – näihin siirryin nyt kuitenkin menestyksekkäästi, hyvä minä!
Vaikea, mutta sitäkin palkitsevampi suuri seikkailu
Aikoinaan alkuperäistrilogiaa vääntäessäni en muuten koskaan ajatellut niiden olevan erityisen vaikeita, sillä seikkailu oli niin hauskaa ja täynnä yllätyksiä. Nykypelejä tahkottuani kuitenkin käy nopeasti ilmi, miten brutaaleja nimikkeitä Laran edesottamukset lopulta ovatkaan. Pelaajaa ei johdateta seuraavaan kohteeseen ja väännetty vipu voi avata luukun jossain aivan toisella puolella kenttää. Kohtuullisen isotkin alueet johdattelevat helposti hakoteille ja eteneminen tapahtuu ainoastaan koluamalla jokainen kolkka, vieläpä useampaan otteeseen. Remastered-versio helpottaa savottaa sen verran, että esimerkiksi vipujen ja siirrettävien lohkareiden ohi juostessa pelaajaa hoksautetaan pienellä huutomerkillä – sen kummoisempaa helpotusta ei sitten onneksi olekaan tarjolla, äkkikuolemia sitäkin enemmän. Nyt nykypelaajan näkökulmasta loikkaaminen Lara Croftin kelkkaan voi siis olla alkuun todella tyly kokemus, mutta toivottavasti moni savottaan tästä huolimatta ryhtyy.
Tomb Raider I-III Remastered Starring Lara Croft on kehittäjältä ja julkaisijaltaan kulttuuriteko, jollaista ainakin allekirjoittanut on odottanut pitkään. En olisi missään nimessä kaivannut genreä muovanneista klassikoista täysin uusia versioita, herranjestas olivathan nämä modernit kontrollit jopa itselle liikaa. Vieno kasvojenkohotus ja upeiden pelien tuominen nykylaitteille on juuri oikea lähestymistapa, ja siinä onnistutaankin oikein mukavasti – Remastered-kokoelman myötä rakastan tätä pelisarjaa vieläkin enemmän.
