Hunter: The Reckoning sijoittuu World of Darkness -nimiseen roolipelimaailmaan jossa pahuuden inkarnaatio voi olla lastenhoitaja, lähikauppias, poliisi, sairaanhoitaja tai jopa ystäväsi. On vain muutamia tavallisia ihmisiä, joille on annettu lahja nähdä tämä pahuus ja suojata muita ihmisiä, jotka eivät sitä näe. Nämä normaalit maantallaajat, jotka joutuvat luopumaan kokonaan normaalista elämästään pelastakseen ihmiskunnan, ovat Huntereiksi kutsuttu joukko.
Ennen pelaajan taivalta pitkin World of Darknessia, pelaaja yritetään saada pelin makuun pienellä videolla. Videon tapahtumat sijoittuvat Ashcroftiin vuotta ennen itse pelin alkua, jossa Nathaniel Arkady on määrätty teloitettavaksi sähkötuolilla. Todistamassa tapahtumaa olivat kaikki pelin neljä sankaria, Spenser "Deuce" Wyatt: Avenger, Samantha Alexander: Defender, Father Esteban Cortez: Judge ja Kassandra Cheyung: Martyr. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mennyt kuten piti ja paikalla olijoista tuli eläviä kuolleita, paitsi Huntereista. Hunterit onnistuivat taltuttamaan zombiet ja ajamaan heidät takaisin "uneen", kunnes vuoden päästä joku nero keksi pitää ravet Arkadyn teloituksen vuosipäivän kunniaksi. Siitäkös henget vasta suuttuivat ja tällä kertaa he eivät suostu luovuttamaan niin helpolla, he haluavat kaikki hengiltä.
Pelin edetessä pelaajan matkaa auttavat erilaiset Glyph'it, joista osasta saa tietoa, joistakin energiaa tai Edge-voimaa ja toisista pysyviä voimia. Asearsenaali on kohtuullinen johon kuuluu liuta erilaisia erikoisaseita haulikosta moottorisahaan. Jokaisella hahmolla on omakohtainen peruslyömä- ja ammusase. Avengerilla on lähitaisteluun tarkoitettu äärettömän tehokas ja tappava taistelu-kirves, jonka kyytipoikana toimii kivääri, jos halutaan pitää vihollisia loitolla. Defenderiltä löytyy Katana ja Magnum -revolveri. Judgelta vähän antiikkimaisempaa eli Crusader -miekka ja varsijousi. Martyrillä homma hoidetaan hieman raa'asti, aseina ovat kaksoistikarit ja kaksi Coltia. Eikä Hunterien ominaisuudet rajoitu aseisiin ja kykyyn nähdä pahuus, vaan jokainen Hunter omaa kolme Edge-voimaa jotka auttavat pelaajaa tiukoissa paikoissa. Jotkut voimista ovan hyökkäyksiä varten, toiset taas puolustautumista. Edge-voimia voi tavallaan käyttää rajattomasti, mutta kunhan on Convictionia (manan vastine). Jos se sattuu loppumaan kesken, niin sitä voi ladata kentiltä löytyvistä latauspisteistä, useimmiten ne ovat turhan harvassa ja silloin kun niitä löytyy, niille ei ole enää tarvetta. Useimmissa peleissä on loputtomat elämät, mutta Hunter tekee poikkeuksen ja lisä-elämiä saa pelastamalla "Innocence":ja, eli viattomia. Toisinaan pelaajan tehtävään kuuluu pelastaa innocencet ja vasta sitten pelaaja pääsee etenemään seuraavaan kenttään, joskin turhauttavaa se on kun joutuu ravaamaan kentän alusta loppuun etsiessään yhtä ainoata innocencea tai avainta päästäkseen eteenpäin.
Kauhun sävelet.
Hunteriin musiikit tehnyt heavymetalbändi, Coma, on ollut toistaiseksi muualla maailmaa (kuin Yhdysvalloissa) aika tuntematon, mutta on nyt päässyt kovempaan kastiin. Coma on tehnyt loistavat ja tunnelmalliset musiikit Hunteriin, siitä iso plussa. Valitettavasti, musiikit pärähtää käyntiin vasta kun vihollislauma on piirittänyt pelaajan ja tunnelma käy henkeä salpaannuttavaksi hack'n'slash -kohtaukseksi. Musiikit ovat siis loistavat, mutta samaa ei valitettavasti voi sanoa äänistä, joita ei ole paljoakaan ja kun niitä eteen sattuu tulemaan, ovat ne käsittämätön pettymys ja laimentavat pelikokemusta aikalailla.
Kaunista ja karmivaa, mikä yhdistelmä!
Grafiikka on erittäin hienoa ja kuvaruudun päivitys on hyvin tasaista eikä tipahda kuin harvoin ja silloinkin ruudulla on useamman kymmentä zombi-vihua. Grafiikka on todella synkkää ja tämä yhdistettynä pelin ainutlaatuisen karuun tunnelmaan, onnistuu Hunter luomaan selkäpiitä karmivan pelikokemuksen joka ei hevilläkään unohdu. Kenttä-desing sopii Hunteriin kuin nyrkki silmään. Karuimmasta päästä ovat hautausmaa, vankilan piha ja hyvin paljon Resident Evilistä vaikutteita saanut kartano. Välillä pomotaistelualueet ovat turhauttavan kokoisia, kun pomo on puolen huoneen kokoinen ja huone on täynnä esteitä ja pylväitä. Ja jos ei esteitä satu olemaan on taistelua haittaamassa useat ökkömönkiäset, jotka eivät ajatelleet päästää pelaajaa helpolla.
Vihollisten graafinen suunnittelu ansaitsee erityismaininnan, sillä yksi kenttä-pomo on lutuinen ja viaton Teddy-karhu, tosin täynnä paholaisen voimia ja suuri kuin synti. Viholliset ovat toisinaan uskomattoman heikkoja ja eivät kerkeä tehdä mitään jos pelaajan tielle sattuvat. Pelin edetessä viholliset käyvät yhä ärsyttävimmiksi ja pahemmiksi, kun normaalit zombit saavat haulikon käteen ja osaavatpa käyttää sitä myös hyvin vahingoittavasti. Jotkin viholliset tuntuvat jopa liian ylivoimaisilta, viitaten vampyyreihin, mutta silloin astuu peliin "legendat ja tarut". Vampyyrit ottavat kuolettavia osumia Judgen varsijousesta ja liekinheitin on myös tehokas vampyyri-lauman harvennukseen. Löytyy myös tapauksia joissa on hyvä turvautua "juokse-henkesi-edestä" -taktiikkaan ja niissäkin aikaraja panee laittamaan töpinäksi ihan kuin 30-päisessä vihollislaumassa ei olisi tarpeeksi ongelmaa. Tosin haastetta ei ole koskaan liikaa.
Kamera hoi!
Monet pelit ovat kaatuneet usein yhteen ainoaan ongelmaan, joka ei ole sieltä harmittomimmasta päästä, nimittäin kameraan. Hunterin kenties ainoa pahe, kamera, tuppaa jättämään viholliset kameran ulkopuolelle, eikä pelaaja voi muuta kuin ennustaa mitä vihollinen suunnittelee. Hirveimmäksi ongelmaksi tämä muodostuu juuri pomotaistoissa. Kamera kuvaa innokkaasti pelaajaa, mutta jättää pomon sinne harmaalle puolelle ja jolloin tietysti pelaajaa odottaa jokin iloinen hyökkäys, joka voi olla se ratkaiseva. Karmeaksi tapaukseksi ja pahimmilleen kamera pääsee vasta moninpelissä, kun pelaajia on 2-4, eikä kamera osaa päättää ketä seurata ja tästä seuraa pelaajien väliset kahnaukset kun kaverit huutelevat toisilleen "Ei sinne! Tänne!" Pomotaistelut ovat yhtä helvettiä, ja Hunterin hyvät puolet katoaa täysin pelaajien ärtymykseen, kun kamera seuraa vain ja ainoastaan sitä yhtä pelaajaa. Auttaisi hieman, jos kameraa voisi resetoida tai liikutella tyyliin Jet Set Radio Future. Ei se kamerakaan aina ole päin metsiä, vain tietyissä kohdissa ja kun pelaajat sattuvat olemaan tietyissä paikoissa. Jos kameraongelman onnistuu välttämään, niin Hunter on ehdottomasti loistava moninpeli ja takaa rahoille vastinetta enemmänkin kuin tarpeeksi ja on Halon ohella todella loistava syy kutsua kaverit peli-iltaan.
Kontrollit eivät voisi olla paremmin tehty ja monen pelin on syytä ottaa Hunterista mallia. Kahdella tatilla ohjailu isometrisestä kulmasta kuvattuna saattaa kuulostaa hankalalta, mutta kun siihen on saanut totutella hetken aikaan, käy se kuin pyörällä ajaminen. Kun sen kerran oppii sen muistaa aina. Vasemmasta tatista pelaaja liikkuu pääasiallisesti mihin suuntaan tahansa, mutta oikeanpuoleisella tatilla pelaaja tähtää ja näin ollen pystyy myös kulkemaan sivuttais-suunnassa, joka on hyödyllinen ominaisuus. Loikkaaminen tapahtuu vasemman puoleisesta liipaisimesta. Loikan animoinnissa ja fysiikassa on lusmuiltu toden teolla. Jos pelaaja päättää kesken loikan kääntää ilmassa suuntaa, on liikerata silti sama eikä sitä voi muuttaa ja näin ollen jotkin hyppykohdat saavat pelaajan hampaat narskumaan kiukusta. Luojalle kiitos, että loikkaamisia ei tarvita paljoakaan. Oikean puoleinen liipaisin hoitaa hyökkäämisen aseella, joka sattuu siinä vaiheessa olemaan kädessä.
Lopuksi.
Hunter: The Reckoning on ehdottomasti yksi kesän suurimmista Xbox-nimikkeistä ja myöskin täyttää odotukset suurimmilta osin. Ainoat asiat mitkä jäävät pelaajan mielessä kaivelemaan ovat pelin lyhytikäisyys; Hunterin pääsee parhaimmillaan läpi 5-6 tunnissa. Kamera; vaiva, jota ei olla missään muussakaan pelissä saatu aisoihin. Vaikeustaso on kohdallaan ja jos ensimmäisen pelikerran jälkeen jää löysä fiilis pelin helppouden takia, avautuu pelin läpipäästyä Nightmare-moodi jonka päälle laiton jälkeen peli on kaksinkerroin vaikeampi ja tarjoaa haastetta itsekullekin. Mikäli pelin hinta tuntuu karvaalta, kannattaa peliä tiirata käytettynä tai alelaareista, jolloin peli on jo pakkohankinta pelikokoelmiin.
