Solid sn... eikun state
Kun PlayStation 5:stä alettiin pitää älämölöä, sen tärkeimpänä uutena ominaisuutena esiteltiin huippunopeaa SSD-levyä, joka pyyhkäisisi lataustauot lopulta historiaan. Yhtenä esimerkkinä tästä näytettiin katkelmaa uudesta Ratchet & Clankista, jossa sankarit poukkoilevat ulottuvuuksien välisten repeämien kautta miljööstä toiseen. Onneksi Rift Apart ei jää pelkäksi teknologiademoksi, vaikka tuttuun Insomniac-tyyliin kasassa on jälleen kerran viimeisen päälle viritelty kokonaisuus.
Tarina käynnistyy taas yhdestä Ratchetin ja Clankin kunniaksi järjestetystä paraatista, johon luonnollisesti kaksikon arkkiviholliseksi itensä ylentänyt tohtori Nefarious ilmestyy iloa pilaamaan. Ulottuvuuksien välillä matkustamisen mahdollistava dimensionaattori päätyy kahakoinnin keskipisteeksi ja kuin varoittavana esimerkkinä tuliaseilla leikkimisen vaaroista, vimpain ottaa sivuosumaa, vähän paukahtaa ja repii ulottuvuuksien välisiin kalvoihin tähtilaivan mentäviä railoja.
Haaverin seurauksena tohtori Nefarious onkin yllättäen keisari, Clank yksikätinen torso ja rinnakkaisuniversumin vastineeksi Ratchetille paljastuu FemShepin äänellä puhuva tyttö-lombax Rivet. (Eikä nyt yhtään viisastella sanan "ulottuvuus" käyttämisestä täysin virheellisessä merkityksessä.)
Evoluution merkit
Vuosien myötä Ratchet & Clank on muuttunut melko lailla. Sarjaa ei ole koskaan voinut kutsua puhdasveriseksi tasoloikaksi, mutta Rift Apart on käytännössä kolmannen persoonan toimintaseikkailu, jossa esteiden yli, ohi tai läpi taivaltamiseen on toteutettu monipuolinen ja toimiva liikepatteristo. Insomniacille tyypillisesti ohjaus on laserintarkkaa, audiovisuaalinen toteutus parasta A-ryhmää ja viholliskavalkadi täynnä toinen toistaan hulvattomampia örmelöitä.
PS5:n uusia ominaisuuksia on osattu hyödyntää enemmän tai vähemmän maltillisesti. Paikoin grafiikan yksityiskohtaisuus saa leuan loksahtamaan lattiaan, ja supernopean kovalevyn merkityksen voi havaita muutamissa kohdissa, joissa maisema vaihtuu täysin toiseksi kesken kiihkeän taistelun. Äänisuunnittelusta ja Tempest Audiosta omat puurokorvani eivät pysty toteamaan muuta kuin että Pulse 3D -luureilla lopputulos on ihan kiva tai parempi.
Ohjaimen värinätehosteiden ja haptisten liipaisimien kanssa irrottelu on saattanut jopa lähteä vähän räpylästä. Aseiden tulitus- ja tähtäysmoodia voi vaihtaa painamalla liipaisin puoleenväliin tai pohjaan, ja tämän eron todella tuntee. Sarjatulella lallattaessa ohjaimen moottorit päästelevät ääniä, jotka saavat pelkäämään kapularukan puolesta. Mielenkiintoisesti en ole tärinöistä aiemmin juuri perustanut, mutta varsinkin leijukengillä liukuessa kourissa tuntuva vastine muuttuu äkkiä niin olennaiseksi osaksi immersiota, että kun kolmannella läpipeluukierroksella kokeilin tulla toimeen ilman, jouduin alle viidessä minuutissa kytkemään vibrat takaisin päälle.
Railon takaa pulttini kurkistaa
Ratcheteissa on aina ensisijaisen peliluupin lisäksi tarjottu välipaloiksi erilaisia minipelejä, joissa yleensä Clank ratkoo erilaisia pulmia. Nytkin peltipurkki pääsee hyppimään ulottuvuuksien välisessä tilassa, aika-avaruuden repeämiä hiukan Lemmingsiä muistuttavissa ongelmanratkontapätkissä korjaillen. Varsinkin viimeiset pähkinät saavat aivojen logiikkamoottorit raksuttamaan, vaikka ylikuumenemisen vaara tuskin uhkaa. Toisessa sivujuonteessa Ratchet usuttaa hämähäkin näköinen Glitch-robotin korruptoituneiden konsolien sisään, missä sankaritar hävittää viruksia armottomasti ampumalla ja samalla löytää itseluottamuksensa. Nämä osuudet eivät innovatiivisuudellaan koreile ja ovatkin jokseenkin turhaa täytettä.
Sarjan tasoloikkatausta näkyy kompakteissa tasku-ulottuvuusosioissa, joissa Ratchet tai Rivet parkouraavat haarniskanpalasten perässä. Vielä vaikuttavampia ovat parit raideliukujaksot, joissa sankari sinkoutuu hurjaa vauhtia uskomattoman näyttävien ympäristöjen läpi pelaajan joutuessa samalla tekemään oikea-aikaisia hyppyjä, lyöntejä ja tarttumakoukkuheilahduksia. Liikkumismekaniikkojen monipuolisuus yhdistettynä timanttiseen pelattavuuteen tekevät näistä osuuksista pelin huippuhetkiä, ja onkin sääli että niiden sijaan toiminta painottuu vahvasti taisteluun.
Itsensä hukannut?
Rift Apart on monella tapaa paras Ratchet & Clank. Teknisesti on mahdotonta löytää valitettavaa, ja maisemien sekä tekemisen monipuolisuuden vuoksi peli kestää helposti parikin uusintakierrosta. Tarina on taattua Insomniac-laatua ja sympaattisista hahmoista ja näiden kohtaloista oppii välittämään. Näyttelijäkaartiin vakijengiä vahvistamaan liittynyt Jennifer Hale saa toivomaan Rivetille jatkoseikkailuja.
Suomenkielisessä toteutuksessa on parantamisen varaa. Jotkin käännökset ovat lievästi kömpelöitä eikä äänimaailmaa ole tuotettu samalla pieteetillä kuin alkuperäiskielistä. Ja siinä missä James Taylor ja Armin Shimerman saavat Ratchetiin ja tri Nefariousiin loihdittua Pixarmaista laatuvaikutelmaa, suomi-dubbauksesta tulee enemmän mieleen Prätkähiiret. Erot kuitenkin havaitsee vasta vertailussa, joten jos seikkailua lähtee seuraamaan suomen kielellä, siitä pystyy taatusti nauttimaan.
Rift Apartin suurin heikkous ilmenee oikeastaan vain sarjan veteraanipelaajalle: Vuosien saatossa kehitystiimi on vaihtunut, mutta sapluunaa ei ole kunnolla ravisteltu. Aseita on parikymmentä, mutta niissä ei ole yhtään Sheepinatorin tai Groovitronin kaltaista kerralla ikoniseksi ponkaisevaa tuhovälinettä. Aiemmista osista tuttuja rivivihollisia kyllä kierrätetään, mutta rakastetuimpia hahmoja ei juuri näytetä tai tuoda takaisin lainkaan. Ylipäätään lopputulos tuntuu hartaalle fanille hiukan sieluttomalta. Mielikuvitukseton finaalitaisto on kuin nahistunut kirsikka sinänsä ihan hyvän kakun päällä.
Mutta kiistaton tosiasia on, että puhtaassa pelaamisen riemussa Ratchet & Clank on vertaansa vailla. Onneksi tällaisia pelejä yhä tehdään.
