Sain ensimmäisen kosketuksen pelimaailmaan jo 70-80-luvun vaihteessa, kun olin perheen kanssa joulua viettämässä Liikeliiton lomakodissa. Rakennuksen ala-aulaan oli tuotu kaahailupeli, jossa vektorigrafiikalla piirrettyä palikkaa ohjattiin potentiometreillä ja yritettiin saada se pysymään kiemurtelevalla radalla. Interaktiivinen viihde oli astunut elämääni.

Pari vuotta myöhemmin olimme samassa paikassa, ja aattoiltana kuorin punanuttuisen paksukaisen paketista Game & Watch -pelilaitteista himotuimman, kahdella ruudulla pelattavan Donkey Kongin.

Viiksekkään putkimiehen ohjaaminen tynnyreitä heittelevän gorillan ja pelastettavan neidon luokse oli hermojaraastavan jännittävää, ja alati lisääntyvä vauhti tarjosi haastetta pitkäksi aikaa. Pitkään pihapiirissä pähkäiltiin, mitä tapahtuu kun pistelaskuri saavuttaa maksimilukeman 999. Lopulta haaste taltutettiin, ja jokainen paria pientä ruutua vahtaavista sankareista onnistui vuorollaan pyöräyttämään laskurin ympäri ja siirryimme end-gameen. Itse laitteesta on aika nyt jättänyt, mutta muistot ovat jääneet.

Joulut ovat muutenkin tahdittaneet pelielämääni, sillä kaksi seuraavaa konsolia ovat talouteen saapuneet punasävyisissä kääreissä. Tapahtumia tosin erottaa pari vuosikymmentä, ja vaikka kummassakin tapauksessa lahjan antaja oli tärkeä nainen elämässäni, kyseessä oli kaksi eri naista. Varhaisempi muisto liittyy äitiini ja ColecoVisioniin. Niinkin yksinkertaiset pelit kuin Lady Bug ja Pitstop söivät tuhottomasti nuoren miehen aikaa, mutta Coleco sai tehdä pian tilaa toiselle C:lle, Commodore 64:lle.

Kuuslankun historia Suomessa on kattavasti dokumentoitu, ja 80-luvulla lapsuuttaan tai nuoruuttaan viettäneet muistavat kaksipesäiset kasettisoittimet (ja miten ne liittyvät tähän tarinaan...), lerppuaseman vaikutuksen pelinautintoon, Fast Loaderit, Eliten, Defender of the Crownin ja Mikrobitti-lehden koodilistaukset. Kuitattakoon tämä vain vanhan miehen nostalgisella huokauksella: ne oli aikoja ne.

C64:n ja PC-kokeilujen jälkeen kävin kouluni loppuun, menin naimisiin ja vähän päälle kolmekymppisenä ajauduin uudelleen pelikonsolimaailmaan. Vaimon ostama PS2, Prince of Persia, Beyond Good & Evil sekä tietysti Ratchet & Clank tekivät minusta uskovaisen. Satoja pelejä ja tuhansia pelitunteja myöhemmin monet parhaista muistoista periytyvät edelleen noilta nuoruuden hurjilta ajoilta, kun 16-värinen näyttö oli luksusta ja verkko tarkoitti jotain, millä pyydystetään kalaa.

Me aiomme kertoa teille tarinoita. Tarinoita siitä, miten tasmanian tuholainen iski tiensä sydämiimme. Miten olemme uudisraivanneet asumattomia maita tai taistelleet kadonneiden laaksojen dinosauruksia vastaan. Miten olemme valloittaneet universumin tai torjuneet sen uhkia. Me kerromme teille niistä hetkistä, jotka ovat vahvimmin leimanneet käsitystämme siitä, mitä videopelaaminen on.

Huomisesta alkaen kerromme teille joka toinen lauantai jostain pelistä, jolla on paikka kirjoittajan historiassa. Tervetuloa muistojen matkalle!