Ajan hiekka -trilogia on yksi PS2-ajan suosikkisarjojani, ja vaikka aikamanipulointikikkailusta onkin tässä rebootissa luovuttu, onnistui uusinkin PoP imaisemaan todella hyvin mukaansa. Uudistettu graafinen tyyli, mollivoittoinen mutta optimistinen tarina ja ääninäyttelijöiden nappisuoritukset pitivät otteessaan alusta loppuun.

Jos puhtaasti sijoitukselle saatavaa vastinetta lasketaan, niin Puzzle Quest on yksi parhaita ostoksia ikinä: alle viidellätoista eurolla PSN-storesta lähtenyttä peliä tuli hakattua useampia kymmeniä tunteja. Valitettavasti määrä ei korvaa laatua. Peli on addiktiivinen, mutta niin on heroiinikin. Kummastakin saa alkuun kiksinsä, mutta pidemmän päälle piikittäminen alkaa olla pakonomaista eikä siitä irtoa enää nautintoa. Lopulta kokemus on pelkkää tuskaa.

Todella kahtiajakoinen peli: tarina on mielenkiintoinen ja tyylillisesti Fahrenheit on yksi omaperäisimpiä tuotoksia, mihin konsoleilla on törmätty, mutta pelattavaa on kovin vähän ja sekin on onnistuttu pilaamaan luokattomalla kameralla ja hiuksiarevityttävän raivostuttavilla QTE-kohtauksilla. Keskustelutkaan eivät ole mitenkään päätähuimaavan kiehtovia, sillä tarjottujen vaihtoehtojen perusteella on mahdoton arvata, mitä pelihahmo lopulta sanoo.

Koska olen planeetan isoimpia Lost-faneja (yritän laihduttaa), tiesin, että jokin päivä tämäkin peli tulisi hankittua. Ilo oli siis suuri, kun bongasin kotelon pelikaupan hyllyssä kymmenen euron hintaan.

Lost: Via Domus on pettymys niin monella tasolla. Ubisoftilta löytyy ihan osaavaa väkeä toteuttamaan teknologiaa, mutta valitettavasti Lostin ihmishahmot on poimittu zombi-tehtaalta ja koko pelimekaniikka on kuin kehnoimmista 80-luvun point & click -seikkailuista.