Vuonna 2005 brittiläinen Rebellion julkaisi hyvin epätavallisen ja vaativan pelin Sniper Elite. Sen oli tarkoitus olla toiseen maailmansotaan sijoittuva simulaatio tarkka-ampujan toiminnasta. Lopputulos oli grafiikaltaan ruma, toteutukseltaan buginen ja tarinaltaan pitkä kuin nälkävuosi. Tärkein eli tarkka-ampujatoiminta kuitenkin vangitsi, joten Sniper Elite miellytti kärsivällisen ja ennakoivan pelaamisen faneja. Keväällä 2012 julkaistu Sniper Elite V2 on uusintaversio unohdetusta helmestä. Oikeastaan kyseessä on kokonaan uusi peli, mutta tarina ja jotkut tehtävät muistuttavat suunnittelultaan edellisestä versiosta.
V2:n tarina kerrottiin alkuperäistä huomattavasti paremmin ja tiiviimmin. Haastavimmalla vaikeustasolla yksin pelaten läpäisyyn meni 16 tuntia, joka tuntui juuri riittävän pitkältä ajalta. Tehtävät olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin lineaarisia ja karttaa oli helppo lukea, mikä poisti alkuperäistä peliä vaivanneen raunioissa harhailun. Tehtäväsuunnittelu noudatti yleensä kaavaa tiedustele paikka x, kerää tietoa, ammu tärkeä kohde ja pakene paikalta hengissä. Tuliasemansa ja pakoreittinsä sai yleensä suunnitella kaikessa rauhassa, mutta ensimmäisen laukauksen kajahdettua muuttui ääni kellossa. Havaitut viholliset pystyi merkitsemään pään yläpuolelle jäävällä nuolella, ja tällöin kiväärillä tähdättäessä peli ilmoitti etäisyyden kohteeseen. Jos pahikset sattuivat pelaajan havaitsemaan, jäi ilmaan valkeat ääriviivat osoittamaan paikkaa, josta sotilaat tulivat ensimmäisenä etsimään. Kaikki nämä apupyörät kuitenkin poistettiin, jos valitsi kovimman vaikeustason. Ja ensimmäisen Sniper Eliten veteraani valitsee tietenkin sen.
Fysiikkamallinnus keskittyi niihin asioihin, jotka tarkka-ampujan duunissa on otettava huomioon. Ensimmäinen asia on ampuma-asento: seisten tähtäin heiluu huomattavan paljon, joten vakain tulos saavutetaan makuulta. Huomasin pelatessani, että tarkkuuskiväärit oli kohdistettu 100 metriin, joten ammuttaessa tätä pidemmille etäisyyksille oli asia huomioitava nostamalla tähtäysristikkoa kohteen yläpuolelle. Mitä kauemmaksi ampui, sitä enemmän oli ”koroa” otettava, koska peliin simuloitu painovoima ehti vaikuttamaan kauemmin luotiin. Myös tuuli vaati huomiota: joko oli otettava ennakkoa riittävästi tai odotettava puhurin laantumista ennen laukausta. Lopullinen tähtäyksen vakaaminen tehtiin pidättämällä hengitystä hetken aikaa analogitattia painamalla. Onneksi puristavaa laukausta ei simuloitu, vaan pelaaja saattoi ihan normaalisti painaa ohjaimen liipaisinta.
Onnistuneen osuman tyydyttävyyttä lisättiin jo alkuperäisessä pelissä esitellyllä tavalla. Aika hidastui, ja kamera siirtyi seuraamaan lentävää luotia ilman halki. Huolellisesti mehustellen kuula tunkeutui vihun silmästä sisään, lävisti aivot ja katkaisi niskan ulos tullessaan. Tämä kaikki näytettiin röntgenkuvamaisesti läpivalaistuna maustettuna etovan repivillä äänitehosteilla. Kikka ei vanhentunut missään vaiheessa: ensimmäinen laukaus tuntui täsmälleen yhtä tyydyttävältä kuin viimeinenkin.
Mukana oli myös yhden kaverin kanssa pelattava moninpeli, mutta ainoastaan verkon yli: jaettua ruutua ei enää tunnettu. Prologia lukuun ottamatta koko tarinan pystyi pelaamaan yhdessä kaverin kanssa, mikä oli oiva tapa helpottaa etenemisen tuskaa kovimmalla vaikeustasolla. Lopussa odotti kuitenkin ikävä yllätys: kaverin kanssa pelaten ei ansainnut asiaankuuluvaa saavutusta pelin läpäisemisestä. Peli ei suvainnut kertoa etukäteen, että saavutus tai pokaali aukeaa vain yksinpelissä. Pettymys oli käsin kosketeltavaa.
Puutteistaan huolimatta Sniper Elite V2 oli viimeinkin se peli, jollainen jo vuoden 2005 version olisi pitänyt olla. Siksi Sniper Elite V2 on valintani vuoden peliksi 2012.
Galleria:
