Luukku 17: Vuoden parhaat elokuvat
Petri Kataja
Vuodessa aika riittää vain tiettyyn määrään elokuvia ja televisiosarjoja ja kirjoja ja pelejä. Osa vuoden filmeistä onkin siis vielä näkemättä, syystä tahi toisesta. BlacKkKlansman on näkemättä ilman mitään hyvää syytä, Sorry to Bother You ei koskaan saapunut kotimaisiin teattereihin ja Hiljainen paikka nyt vaan meni totaalisen alta tutkan. The Commuter olisi kuulemma myös kelpo tuotos. Jokainen näistä voisi kenties olla se vuoden filmi, mutta kun ei ole nähty, niin ei ole nähty.
Mutta! Lyhykäisen pohdinnan jälkeen osaan nimetä kaksi rainaa, jotka tekivät vaikutuksen kaikkia muita enemmän. Ne ovat Averngers: Infinity War sekä Mission: Impossible - Fallout.
Marvelin Infinity War on se elokuva, jota Stan Leen ja kumppanien tarinoiden ystävät ovat odottaneet jo vuosia. Kyseessä on se yksittäinen teos, joka nivoo kaiken ennen tätä tapahtuneen kasaan. Itse pidän massiivisen elokuvauniversumin ideasta todella paljon. Kymmenittäin lomittain soljuvia tarinoita, joiden päähahmot voivat vieraille toistensa seikkailuissa aivan kuin sattumalta. Kohta puolet Hollywoodista on jollain tapaa osallisena tässä kokonaisuudessa. Piti genrestä tai ei, niin eihän tämä voi millään olla huono asia? Infinity War oli tapahtuma, joka pistää koko jatkumon vaakalaudalle. Ainakin noin mukamas, sillä kaikkihan me tiedämme, että eivät Marvel-filmit tähän pääty.
Mission: Impossible - Fallout on itselleni tämän vuoden merkittävän toimintapläjäys sekä käsittääkseni myös vuoden paras Fallout-niminen tuotos. Tom Cruisen tähdittämän elokuvasarjan kuudes osa on täynnä räjähtäviä kohtauksia vessatappeluista ilmatakaa-ajoihin, minkä lisäksi mukaan on ahdettu hyvä määrä huumoria. Jotkin arviot totesivat rainan olevan liian pitkä, mutta itseni se piti otteessaan aina loppuun asti. Teos kannatti käydä katsomassa ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä ja vieläpä isolta kankaalta.
Pienenä lisämainintana pitää pienesti kehaista Netflixin erikoista The Ballad of Buster Scruggs -filmiä. Kuusi lyhyttä tarinaa kertova kokonaisuus olisi mitä mainioin, mikäli siitä olisi yksi iloton osuus heitetty kainaloista mäkeen.
Petri Leskinen
Elokuvathan ovat tunnetusti parhaita, kun ne nauttii elokuvateatterissa. Kävinkin vuoden aikana katsomassa parikymmentä uutuuspätkää. Kaiman hehkuttama Mission Impossible oli tiukkaa toimintaa, ja vaarallisia kohtauksia arvostaa vielä enemmän kun tietää Cruisen muun muassa lentävän itse helikopterilla läpi kapeiden kalliokolojen. Loppuvuonna julkaistu Widows oli myös loistava rikosjännäri, jossa naisnelikko pisti haisemaan.
Kauhurintamalla Hereditary piti otteessaan, eikä tunnelmallinen ja ajoittain äänetön Hiljainen paikka jättänyt myöskään kylmäksi. Suosikkejani ovat myös Paddington 2, First Man - Ensimmäinen kuussa ja suomalaisittain merkittävä BlacKkKlansman.
T U H O M U R S U
Katson auttamattomasti "wanhoja elokuvia" ja "uudet" osuvat haaviin lähinnä vahingossa. Uusin on Solo: A Star Wars Story -leffa, johon en oikein osannut suhtautua etukäteen mitenkään. Suurensuurena Star Warsin ystävänä on samalla sekä surkeata nähdä, kuinka räpiköivät paikoillaan ja koittavat rahastaa tutuilla jutuilla, mutta toisaalta sitten taas elokuvat ovat aina kurkistuksia rakastamaani miljööseen. Han Solo -leffa ei ollut hassumpi! Sanoisin, että niin hyvässä kuin pahassa samaa sarjaa Rogue Onen kanssa, eli oikein mukiinmenevää!
Joka on vähän tyhmää sanoa positiivisena asiana, sillä näiden leffojen pitäisi olla loistokkaita. Nykyiseltään liian turvallisia, mutta täytyyhän sitä franchiseä lypsää. Surullista, mutta totta. Itse näkisin mieluusti sitoutumisen uuteen saagaan näissä tutuissa puitteissa - vaikka pahisten vinkkelistä.
Senja Littman
Elokuvien suhteen vuosi 2018 meni täysin päin prinkkalaa. Syynä tähän on luultavasti hiukan erikoinen makuni: nautin melkeinpä vain ja ainoastaan kauhuleffojen katselusta – toki mukaan eksyy usein vähän fantasiaakin. Perinteisten elokuvateattereiden tarjonta ei sytyttänyt, joten jouduin kääntämään katseeni Netflixin suuntaan etsiessäni laadukasta viihdettä iltoihini.
Keskinkertaisten rainojen parhaimmaksi ylsi Ruotsin villiin erämaahan sijoittuva The Ritual. Skandinaavinen mytologia kiinnostaa minua, ja mikäpäs olisi sen kauhistuttavampi tapahtumapaikka kuin synkkä kuusimetsä. Valitettavasti viimeiset 30 minuuttia pilaavat muuten niin hienolta vaikuttaneen teoksen.
