Luukku 8: Kultaisissa muistoissa pyöreitä täyttänyt 8-bittinen Nintendo

NES, Nintendo, Famicom ja joissain piireissä myös matolaatikko. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin myös vuonna 1987 Eurooppaan rantautuneella 8-bittisellä konsolilla. Alun alkaen Japanissa jo vuonna 1983 julkaistu laite ehti tänä vuonna jo muikeaan 30 vuoden ikään. Mitä muistoja tämä monet pelaajat videopelien maailmaan tuonut laite herättää KonsoliFINin ylläpidossa?

Tämän artikkelin kuvituksena löydät muun muassa Nintendo-lehdessä julkaistuja mainoksia. Niistä voit bongata muutamat tutut urheilijat, jotka toimivat aikoinaan Nintendon konsolien ja pelien mannekiineina. Tunnistatko tutut kasvot?

Famicom, Japanin NES

Jaakkimo:
Oma, kuten niin monen muunkin pelaajan konsolitaival käynnistyi Nintendon legendaarisesta harmaasta lootasta. Itseasiassa jo pari vuotta ennen kuin olin kyseisen masiinan olemassaolosta edes kuullut.

Super Mario Bros. -peliin törmäsin ensimmäisen kerran joskus vuonna miekka ja kivi Kuusamon uimahallin aulassa, josta löytyi Super Mario Bros. -arkadekabinetti. Kyllä, nimenomaan se NES:ltä tuttu rullaava Mario-peli. Maalla asuneelle pienelle pojalle pelkkä uimahallireissukin oli elämys, mutta Super Mario Bros. kruunasi aina nämä matkat. Koska budjetti oli tiukka, oli varaa vain yhteen peliin, joka yleensä päättyi jo ensimmäiseen maanalaiseen kenttään. Ja taistele vielä kahden velipojan kanssa siitä, että kenelle annetaan pelivastuu milloinkin.

No, aikaa kului jonkun verran ja yllätys oli melkoinen kun eräs perjantaipäivä isä toi jonkun mustassa muovisalkussa kannettavan laitteen kotiin. Luulin aluksi, että kyseessä oli VHS-nauhuri, joita tavattin joskus vuokrata läheisestä Vaatekulma-nimisestä vaatekaupasta. No, tällä kertaa kokemus meni ihan uusiin sfääreihin, kun paketista paljastui NES ja juuri se sama, uimahallista tuttu Mario-peli. Pieneen käsityskykyyn ei vain mahtunut, että sitä kolikkopeliä voi pelata loputtomasti ilmaiseksi kotona, omassa telkkarissa. Muistan pudonneeni Marion ensimmäisen kentän viimeiseen rotkoon lukemattomia kertoja ajan lähestyessä loppuaan, pelimusiikin kiihtyessä ja kahden isoveljen hengittäessä painostavasti niskaani. Pienellä pojalla saattoi kyynelkin vierähtää pyöreälle poskelle useammin kuin kerran. No, kuten arvata saattaa, NES oli tästä lähtien kotonamme lähestulkoon jokainen viikonloppu.

Vaatekulman hyvin suppean valikoiman vuoksi oli täysin tuurista kiinni, mitä pelejä sattui olemaan paikalla. Parhaat pelit valkkasi se, kenen vanhemmat pääsivät ensimmäisenä perjantaina töistä. Konsoleita oli vuokralla pari-kolme kappaletta. Oli siis väistämätöntä, että joku naapurustosta tulee ostamaan konsolin ihan itselleen, kotiin. Ja naapurin pojathan sen saivat eräs joulu. Itse päätimme olla erilaisia ja toivoimme Sega Master Systemiä. Vaikka konsolissa ei mitään vikaa ollutkaan, pieni katkeruus kalvoi aina sisintä. Sillä ei Master Systemille vain löytynyt Excite Biken, Ice Hockeyn, Punch-Outin, Mariojen, Mega Manien ja Ice Climberin kaltaisia mahtavuuksia. Konsolisodassa kävimme tuohon aikaan vähintään yhtä eeppisiä taisteluja kuin vaikkapa Normandian rannikolla.

Suurimmaksi NES-saavutuksekseni luen edelleen Mike Tysonin päihittämisen Mike Tyson’s Punch-Outissa. Sormet verillä ja kaikki lihakset turtana Tysonin kaatuessa kolmannessa erässä kanveesiin, oli tunne suurempaa kuin missään pelissä koskaan sen jälkeen. Jos joku ei jostain syystä tiedä, koodi suoraan Tysoniin on 007 373 5963. Tämä pysyy taatusti mielessä hautaan saakka.

P33RO:
Peliharrastukseni alkoi Nintendon legendaarisella 8-bittisellä, ja NES-ajoista minulla on kirjaimellisesti kultaiset muistot. The Legend of Zeldan uskomattoman upea kultainen kasetti oli pitkään naapuriston kovin puheenaihe. Itse pelikin vakuutti. Sen lisäksi Mariot, Ice Hockey ja Excitebike johdattivat pikkupojan yhä syvemmälle konsolipelien pimeään maailmaan. Iso hatunnosto myös Nintendon ohjaimen muotoilulle!
   

Ulukai:
Nintendon saapuminen omaan talouteen oli iso juttu. Ensimmäiset muistikuvat pelailusta liittyvät laitteen kanssa yhtä aikaa pikku-Ulukain ulottuville saapuneeseen Super Mario Bros. 3:een. Kokemattomalle pelaajalle ja hänen yhtä vähän pelanneelle naapurilleen putkimiestasoloikan ensimmäinen kenttä, ja etenkin se ensimmäinen Goomba-vihollinen, tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikealta. Kohta sitä kumpikin oli tippa linssissä, koska videopelaaminen tuintui niin vaikealta. Ensimmäiset niin sanotut vaikeudet eivät kuitenkaan saaneet laskemaan ohjainta, vaan tutkimusmatka jatkui. Monta ilon hetkeä tuli koettua laitteen kanssa. Eniten positiivisia muistoja tulee mieleen kaksinpeleistä Turtles II:n, Chip 'n Dale Rescue Rangersin ja River City Ransomin maailmoissa, sekä soolona useampien Mega Man -nimikkeiden koluamisesta. Vanhaan hyvään aikaan NES-pelejä pystyi vuokraamaan R-Kioskilta – näin muun muassa kohtasin ensimmäistä kertaa tuon Capcom-pelitalon sinisen robotin.

Jokainen omistamani NES-peli on vielä tallessa, kruununjalokivinä muun muassa Super Mario Bros. 1, 2 ja 3, Little Samson, Kirby's Adventure, Mega Man 4 sekä 5 ja aiemmin mainittu Chip 'n Dale: Rescue Rangers. Myös itse konsoli on voimissaan hyllyssä isoveljiensä rinnalla. Jostain kumman syystä kokematta on vielä muutama nimike, jotka olisi mukava jossain välissä päästä käymään läpi. Näihin ohiajettuihin helmiin kuuluvat ainakin Blaster Master, Startropics, Solstice, Ninja Gaiden II. Myös alkuperäinen Metroid jäi aikoinaan väliin, mutta liekö tähän nimikkeeseen ajan hammas purrut jo vähän liiankin kanssa?

Zanis Dust:
Ensikosketukseni NES:iin tapahtui sen Euroopan julkaisuvuonna 1987, kun perhetuttava lainasi konsolinsa viikoksi. Tuolloin pikku-Zanisilla oli ikää vasta kahdeksan vuotta. Vaikka pelaamista oli tähän mennessä tullut kokeiltua muun muassa Commodore 64 -tietokoneella, vasta Nintendon legendaarinen harmaa laatikkko alkoi muokata minusta sitä pelaajaa, joka olen tänä päivänä. Peleinä lainalaitteessa ei ollut kuin Ice Climber ja Super Mario Bros, mutta muita ei tarvittukaan. Sanomattakin lienee selvää, että tuon valitettavan nopeasti kuluneen viikon aikana kaverit ja kotiläksyt muuttuivat täysin toissijaisiksi asioiksi, kun koulun jälkeen oli päästävä heti tuon ihmelaitteen ääreen. Ice Climber jäi tuolloin hyvin vähäiselle huomiolle, sillä putkimiesten seikkailut sienimaassa imaisivat mukaansa kokonaisvaltaisesti. Peleistä puhuttaessa voikin todeta, että Super Mario Bros oli kiistämätön ensirakkauteni. Vaikka omaa konsolia en saanut vielä pariin vuoteen, pääsin pelailemaan NES:llä kavereiden luona. Tuohon aikaan konsoleita vuokrattiin myös videovuokraamoissa, joten pahimpaan pelihimoon löytyi edes jonkinlainen lääke.

Vaikka tietyistä peleistä muodostuikin muita tärkeämpiä, tuli nuorena kloppina pelattua mitä tahansa, minkä vain sai käsiinsä - silloin huonotkin pelit viihdyttivät, sillä niitä pelasi pelkästä pelaamisen ilosta. Siinä missä Super Mario Bros oli ensirakkauteni, sitä tuli seuraamaan vielä suurempi tunteenpalo: The Legend Of Zelda. Muistan vieläkin sen kultaisen pelikasetin herättämän sykähdyttävän tunteen ja kaipuun suuresta seikkailusta sekä maailman mysteereistä. Vaikka mikään peli ei vetänyt vertoja Zeldoille, mieleen jäi useita tuotoksia, joiden pariin tulee palattua vielä nykyäänkin. Ensimmäinen on legendaarinen Gradius, jonka eeppisen kansikuvan näkeminen nostaa edelleenkin nostalgiset tunteet pintaan. Punch Out! jäi mieleen ennen kaikkea epäinhimillisestä loppuvastuksesta, joka oli vielä tuolloin itse Mike Tyson. Goonies 2 tarjosi kaksiulotteista seikkailua parhaimmillaan, ollen onnistunut jatko-osa hienoon elokuvaan pohjautuvalle lisenssipelille. Metroid vetosi mystisellä ja hieman surumielisellä tunnelmallaan, mikä on aistittavissa sarjan peleissä vielä nykyäänkin. Erityismaininnan ansaitsee kaikinpuolin upea Faxanadu, joka yhdistelee roolipelielementtejä ja tasohyppelyä varsin onnistuneesti - kyseinen tuotos on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkejani.

Yksi mieleenpainuvimpia kokemuksia NES:in suhteen tapahtui kajaanilaisessa K-citymarketissa, ollessani yhdeksän tai kymmenen vanha. Norkoilin viihdeosastolla odottamassa, että kaksi esittelykonsolilla pelaavaa teinipoikaa antaisivat minunkin välillä kokeilla. Seurailin heidän onnetonta tunarointia Super Mario Brosin parissa, tuntien huvittuneisuutta. Lopulta pojat antoivat ohjaimen minulle samalla todeten jotain vaikeustasosta. He jäivät sitten seuraamaan pelaamistani ja heidän reaktionsa oli melkoinen, kun pelasin pelin läpi 15 minuutissa oikoreittejä käyttäen. Itsetunto oli noussut uudelle tasolle, kun heidän hämmästellessään poistuin paikalta omahyväinen virne kasvoillani.