Mitkä tämän vuoden filmit ja sarjatuotokset jättivät itsestään isoimmat muistijäljet, mitkä voidaan nostaa muita korkeammalle jalustalle? Toimituksemme pyrkii alla rajaamaan kaikesta tarjonnasta ne kirkkaimmat helmet.
Petri Kataja
Paljon on tämän vuoden elokuvia vielä näkemättä. Oscar-voittaja Nomadland, uusin Hämähäkkimies, Bob Odenkirkin viihdyttäväksi kehuttu Nobody, House of Gucci ja Hiljainen paikka Osa II vaikkapa noin esimerkkeinä. Kokonaisuudessaan vuosi ei jättänyt suuren suuria helmiä jälkeensä. Tai ainakaan sellaisia, joita vaikkapa männävuosien Arrival, The Gentlemen ja muut aikoinaan olivat. Mutta muutaman minuutin pähkäilyllä osaa sanoa kaksi filmiä, jotka viihdyttivät kosolti keskivertoa enemmän.
Niistä ensimmäinen on Guy Ritchien ohjaama Wrath of Man, synkkä Jason Stathamin tähdittämä rymistely, joka on varustettu upealla soundtrackilla. Pidän Ritchien tuotannosta huomattavan paljon, joskaan tämä elokuva ei ole sitä perinteisintä ritchietä. Pyssyn laulamista ja ikäviä asenteita, siitä huolimatta tuotos jäi mieleeni pyörimään pidemmäksi aikaa.
Toisena ajatuksena mieleen tulee Netflixiin äskettäin pelmahtanut The Harder They Fall. Kyseessä on tähtikaartilla varustettu lännenfilmi, joka viihdyttää toimivilla näyttelijäsuorituksillaan ja tyylillään. Etenkin alun junakohtaus on puhdasta kultaa kuvakulmistaan lähtien. Varsin viihdyttävä 4/5-tasoinen teos.
Television puolella vuosi 2021 muistetaan varmasti Squid Gamesta, todennäköisesti myös WandaVisionista, mutta itse en osaa sanoa omasta mielestäni sitä yhtä ja parasta. Hyvä jos mitään erityisen mieleenpainuvaa tulee mieleen.
Pari poikkeusta tähänkin on. Ensimmäisenä pitää todeta, että Netflixin Castlevania oli huima kokonaisuus, joka sai arvoisensa päätöksen. Sille peukut. Lisäksi viime hetkellä ennen tämän jutun valmistumista ehdin nähdä Säätiö-sarjan ensimmäisen kauden Applen suoratoistopalvelusta. Kyseessä on todella komea ja kiehtova scifistely, joka ansaitsee kehunsa. Risto kertoo alempana tästä sarjasta enemmän.
Olihan sitä laatuviihdettä sittenkin.
Tarja Porkka-Kontturi
Ted Lasso! Erityisesti ensimmäinen kausi tuntui hyvältä katsoa, mutta myös toinen vähän tunnelmaa vaihtavana lisänä. Raskaat ajat vaativat keveät huvit ja Ted Lasso tarjosi juuri sitä sopivaa positiivista universaalia lähimmäisenrakkauden sanomaa, jota tämä maailma tarvii aina enemmän.
Joonatan Itkonen
Tähän vuoteen mahtui yllättävän paljon hyviä elokuvia ja sarjoja. Loppuvuodesta varsinkin yllättivät eroottisen kehokauhun mestariteos Titane, Nicolas Cagen koskettava Pig, Phil Tippettin visionäärinen stop-motion animaatio Mad God ja David Loweryn hypnoottinen The Green Knight. Valtavirrasta löytyi myös useita hienouksia. Mads Mikkelsenin koskettava Yhdet vielä on yksi parhaita kuvauksia keski-ikäistymisestä ja nuoruuden kaipuusta. Huikea Minari kuvaa maahanmuuttajien elämää aidosti ja hienovaraisesti. Samalla rankat kuvaukset yhdysvaltojen rotusorrosta muistuttivat miten vähän edistystä tällä saralla on tehty. Näistä erityisesti Judas and the Black Messiah ja Dope is Death pysäyttivät viikoiksi katsomisen jälkeen.
Myös kotimaassa onnistuttiin. Ilahduttavan raikas Ensilumi antaa äänen maahanmuuttajille aikana, jolloin tuntuu siltä, että vain keski-ikäiset valkoiset miehet saavat möykätä julkisesti. Sieluun kotinsa tekevä Hytti nro. 6 tulvii nostalgiaa ja lämpöä, mistä kajastaa nuoruuden reissujen haikeus. Mikään lista ei olisi kuitenkaan täydellinen ilman toista Mads Mikkelsen kehua: Oikeuden metsästäjät on häikäisevä tutkielma löydetyistä perheistä, kostosta ja traumojen aiheuttamasta taakasta. Näyttelijät ovat omaa luokkaansa, ja nerokas käsikirjoitus loikkii raskaan draaman ja pikimustan komedian välimailla ongelmitta.
Sarjojen parissa päästiin nauttimaan kaikkien aikojen parhaan sci-fin päätöskaudesta, kun The Expanse -sarja alkoi joulukuussa. Tässä kuussa julkaistava The Witcher Season 2 on myös vuoden parhaita, joka onnistuu parantamaan erinomaisesta ensimmäisestä kaudesta kaikilla osa-alueilla. Alkukesästä julkaistu Betty yllätti myös raikkaalla toisella kaudella, mutta sarja harmillisesti lopetettiin juuri silloin, kun se tuntui ottavan tuulta alleen. Michael Keatonin tähdittämä Dopesick veti maton alta järisyttävän rankalla kuvauksella Yhdysvaltojen opioidipandemiasta. Lopulta Kevin Smithin Masters of the Universe ansaitsee kehut erinomaisella päätösosalla, joka lunastaa kaikki ensimmäisen kauden lupaukset. Hienossa paluussa Eternian maailmaan tutkitaan lapsuuden nostalgiaa samalla älykkäällä linssillä, jolla Rian Johnson paransi Tähtien sodan maailmaa muutama vuosi takaperin.
Senja Littman
Elokuvien katselu jäi tänä vuonna vähemmälle, mutta sarjojen suhteen vuosi oli varsin antoisa. Kolme nousi muiden yläpuollelle: Midnight Mass, Brand New Cherry Flavor sekä Kastanjamies. Näistä tanskalainen rikossarja Kastanjamies oli minulle vähän erikoisempi tapaus, sillä en yleensä katsele kyseiseen genreen kuuluvia teoksia. Sen traileri kuitenkin herätti mielenkiintoni ja onneksi herätti! Kastanjamies oli aivan uskomattoman jännittävä pläjäys aina alusta loppuun saakka. Midnight Mass ja Brand New Cherry Flavor taas olivat minulle niin tuttua ja turvallista kauhua, ja varsinkin jälkimmäinen oikeasti räjäytti tajuntani ihanalla kummallisuudellaan.
A-P Kuutila
Kävin syksyllä teatterissa katsomassa uusimman Bondin sekä Dyynin. Salaisen agentin uusin oli sen verran hyvä, että tilasin kotiin kaikki Craigin Bondit, onhan hän kuitenkin kyseisen hahmon paras näyttelijä. Kaksikosta kovempi oli kuitenkin Dyyni, jota joku väitti tylsäksi. En kokenut tylsyyttä, vaan leffa piti otteessaan alusta loppuun. Maailma imaisi mukaansa, ja näyttelijävalinnat menivät nappiin. Nyt tekee mieli pelata Dune kakkosta ja kuunnella Hans Zimmeriä.
Petri Leskinen
Elokuvateatterikäyntejä on taas kertynyt kiitettävästi, kun salitkin on pysyneet pääasiassa auki. Spektaakkelimainen Dyyni vakuutti komeilla maisemilla, vaikka itse tarina jäikin pahasti kesken. Mystinen The Green Knight jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. No Time to Die päätti yhden 007:n aikakauden melko tyydyttävästi, ja näinpä Bong Joon Hon vanhat klassikot, Mother ja Memories of Murder, elokuvasalissa. Erikoismaininta pohjoismaiselle Oikeuden metsästäjät -leffalle, joka nauratti ja itketti samaan aikaan.
Suoratoistopalvelupuolella Disney+:n Only Murders in the Building jaksoi viihdyttää kahdeksan viikon ajan murhamysteeriä ja huumoria yhdistävässä komediassa. Lisäksi syksyn paras sarja oli ehdottomasti Succession.
Risto Karinkanta
Scifisteille tarjolla on ollut jotain ilahduttavan korkeatasoisia leffoja, kuten todella vakavasti otettava Dyyni sekä vähemmän vakava Free Guy. Tästä huolimatta vuoden tärkeintä antia on tuotantohelvetistä paennut Säätiö, jonka kymmenen jaksoa saatiin vihdoin ulos Applen avustuksella.
Säätiö ei seuraa alkuperäistä Isaac Asimovin kirjatrilogian juonta kuin viitteeksi, vaan rakentaa omanlaisensa tyydyttävän kertomuksen. Bonuksena myös Laura Birnillä on melko merkittävä rooli galaktisen imperiumin neuvonantajana.
Jaakko Herranen
Vuoden parhaaksi elokuvaksi ja koko MCU:n sydämeksi kiilasi aivan loppuvuodesta ilmestynyt Spider-Man: No Way Home. Aivan uskomaton vuoristorata, joka pisti vuorotellen hihkumaan, taputtamaan, vollottamaan ja kaikkea siltä väliltä. Myös suomalainen elokuvateatteriyleisö myötäeli tilanteen mukana ennen kuulumattoman hienosti. Mestarillisen Home-trilogian päättävästä tuotoksesta ei voi oikein puhua spoilaamatta, joten jätetään se myöhemmäksi.
Siinä missä No Way Home oli fanipalvelua parhaimmillaan, sitä oli myös Ghostbusters: Afterlife. Vanhaa ja uutta yhdisteltiin mukavasti, lapsinäyttelijät eivät olleet ärsyttäviä ja juoni oli kivasti nivottu lähdemateriaaliin ja oikeastaan kaikesta tuli hyvä mieli – näin meitä nostalgikkoja hellitään tänä vuonna oikein urakalla! Bubbling under -mainintoja Hytti nro 6:lle, Nicolas Cagen Pigille, THE Suicide Squadille ja Free Guylle. Ihan kelpo leffavuosihan tämä siis oli!
Parhaiden sarjojen joukossa ilahduttaa edelleenkin Ted Lasso, jonka aavistuksen ensimmäistä heikompi toinen kausi oli edelleen timanttia. Joulunalussarja Hawkeye puolestaan vakuutti jo parin jaksonsa perusteella parantaen kulkuaan tasaiseen tahtiin. Niin vain Marvel-leffauniversumin tylsimmästä hahmosta saatiin universumin paras sarja – tästä iso kiitos Hailee Steinfeldin Kate Bishopille ja sopivan lyhyen kauden keskivaiheilla mukana tulevalle toiselle hahmolle.
Ehdottomasti mainitsemisen arvoinen on myös Netflix-sarja Maid, joka tasapainoili hienosti ahdistavuuden ja lämminhenkisen huumorin välimaastossa nostaen esiin tärkeitä kysymyksiä. Death Strandingistakin tuttu Margaret Qualley on myös kerrassaan loistava näyttelijä.
