Paljon tietoa, vähän uutta
Yksi Play Nicen parhaista puolista on myös eräänlainen heikkous. Blizzardin tapahtumista on kirjoitettu niin laajasti viime vuosikymmenten aikana, että Schreierin äärimmäisen tarkka raportointi ei varsinaisesti tuo mitään uutta pöytään. Se keskittyy sen sijaan luomaan kontekstia uutisten ympärille ja valottamaan asioita, jotka ovat olleet räväkästi otsikoissa. Toisin sanoen ne, jotka haluavat uusimpia juoruja ja suurta draamaa eivät sitä tästä löydä. Mutta pelialan kronikkana Play Nice on tärkeä merkkiteos, jonka arvo punnitaan sen erinomaisessa journalistisessa työssä. Mitään ei ole jätetty pois, eikä Schreier tarjoa helppoja vastauksia tai tuomioita. Kokonaisuus on usein jäätävää luettavaa, joka saa ihmettelemään, miten näin valtava firma on voinut toimia niin holtittomasti?
Schreierin tutkimus alkaa vuodesta 2023, kun Blizzardin suurtapahtuma Blizzcon, käynnistyy Anaheimissa. Viimeiset vuodet ovat olleet yritykselle raskaita, joten vuosittaisen fanitapahtuman varaan on laskettu paljon. Tämä on se aika vuodesta, kun kaikki juhlivat Blizzardia, jolloin yhtiö yleensä julkistaa uusia tuotteita palvovalle kansalle. Ainoa ongelma onkin, että tämän vuoden festivaali ei ole myynyt loppuun, kuten on ollut tapana yli kahden vuosikymmenen ajan.
Tästä Schreier kuljettaa lukijan vuoteen 1991, jolloin Blizzardin perustajat, Allen Adham ja Mike Morhaime tapaavat ensimmäisen kerran yliopistossa. Elävä proosa käy läpi nuorten miesten kunnianhimoiset suunnitelmat, ensimmäiset pelikokeilut, sekä ne pienet ilot, joiden pohjalle heidän ystävyytensä rakentui. Tämän ohella Schreier esittää jatkuvasti kysymyksiä tulevasta. Miten puhtaasta luomisen ilosta syntynyt Blizzard lopulta ajautui keskelle kammottavia syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta? Miten se menetti itsenäisyytensä vuosien saatossa? Kuinka fanit lopulta menettivät uskonsa firmaan, joka niin pitkään lupasi olevansa heidän puolellaan?
Kaikelle tästä ei saada vastauksia, mikä on luonnollista. Ihmisluonto, kuten Schreier sen kuvaa, on syvä ja petollinen metsä, jota on mahdotonta kartoittaa. Sen sijaan, Schreierin kirja tarjoaa mahdollisuuden lukijalle muodostaa omat mielipiteensä niiden faktojen perusteella, jotka ovat saatavilla. Kuva, joka Blizzardista jää, on työntekijöidensä kuvailemana ristiriitainen. Innostava taiteen mekka, jossa jokaisen ideat löysivät kodin, ja keskenkasvaneiden aikuisten bilemesta, jossa parinvaihto ja seksibileet olivat arkipäivää. Jopa he, jotka nyt kiroavat sen alimpaan helvettiin, puhuvat ajastaan yhtiön kampuksella kuin kultaisesta nuoruudesta, jonka perään he haikailevat yhä.
Pelialan merkkiteoksia
Scheierin taidot haastattelijana ovat vahvasti esillä. Vaikka kyseessä ei ole perinteinen haastatteluformaatti, kirjan luvut antavat paikallaolijoiden puhua puolestaan. Schreierin rooli jää kertojaksi, joka asettaa lukijalle paikan ja ajan elävästi. Vapauksia hän ei kuitenkaan ota. Haastattelut ovat sanasta sanaan tarkkoja sitaatteja, eikä Schreier editoi tai lisää omia huomautuksiaan missään vaiheessa.
Jotkut saattavat ottaa tästä nokkiinsa, sillä Blizzardia ympäröivät syytökset ja oikeusjutut ovat sen verran hirvittäviä, että monet pitkäaikaisetkin fanit ovat sanoutuneet irti firman tuotteista. Schreier ei kuitenkaan jää tuppisuuksi. Hän esittää jokaisen osa-alueen surutta ja armotta, eikä peittele valoon tulleita kauheuksia. Samalla hän kuitenkin välttää esimerkiksi Bobby Kotickin esittämistä karikatyyrinä. Päätös on oikea, sillä karikatyyristä on liian helppo tehdä maalitaulu, joka antaa muille syyllisille armahduksen. Blizzardin epäonneen vaikutti moni asia. Scheierin moniulotteinen kirja antaa lukijalle laajan ja kattavan käsityksen siitä, miten pienistä puroista muodostui näin valtava virtaus, jota yksikään henkilö ei enää voinut pysäyttää.
Samalla Play Nice on elegia yhtiölle, joka merkitsi miljoonille paljon. Se käsittelee hienovaraisesti sitä ristiriitaa, että kaupallinen yritys voisi ylipäänsä merkitä tavalliselle tyypille mitään. Onhan kyseessä kuitenkin vain kaupankäyntiä. Kuluttaja ja kauppias eivät voi olla ystäviä, sillä toinen haluaa toisen rahat tavalla tai toisella. Tästä huolimatta Blizzard loi taidetta, joka vaikutti ihmisten elämään. Se antoi monelle inspiraation jahdata unelmiaan. Miljoonat kerääntyivät vuosittain Anaheimiin juhlimaan pelejä ja ystävyyssuhteita, joita he solmivat niiden parissa. Se merkitsee jotain, mikä ylittää kapitalismin rajat, Schreier argumentoi.
Näistä osista muodostuu hienovarainen, elegantti ja äärimmäisen tärkeä kuvaus pelialasta, jota on helppo suositella kaikille. Se on merkittävä teos, jota nuori taiteenmuoto tarvitsee. Play Nice näyttää, että pelialan vaikutusta ei vieläkään täysin ymmärretä, mikä puolestaan antaa mahdollisuuden väärinkäytölle ja pahalle, joka pilaa kaiken sen hyvän, mitä sillä voidaan saavuttaa. Schreier maalaa sen ympärille kontekstin, joka kertoo jotain meistä pelaajina, kuluttajina ja osana tätä koneistoa. Lopputulos on yksi vuoden parhaista kirjoista.
