Sovitusten korpimaa
Lähes kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu ensimmäinen Mortal Kombat -sovitus on outo väliinputoaja, jota ei vakavalla naamalla voi kehua saati haukkua täydeksi sudeksi. Paul W.S. Andersonin ohjaama mättöpätkä on juustoinen sillisalaatti, mutta samalla oivaltava ja rohkeasti pöljä lastenelokuva, joka tavoittaa pelin tunnelman hienosti. Suurin ero sovituksen ja lähdemateriaalin välillä on hurmeen puute, jota yllättäen ei kaipaa nokkelien lavasteiden ja Christopher Lambertin ohella.
Vuosikymmenten varrella niin pelisarja kuin fanien odotukset ovat muuttuneet. Mortal Kombat on yhä yksi maailmanlaajuisesti suosituimpia mätkintäpelejä. Heppoisen kehyksen sijaan sarjalle on kehkeytynyt monimutkainen ja runsas mytologia, joka parhaimmillaan on täysin mukiinmenevä seikkailutarina hyvän ja pahan ikiaikaisesta taistelusta. Samalla pelien mukana kasvanut sukupolvi ymmärtää elokuvakerronnan visuaalista aapista entistä paremmin, mikä vaatii elokuvantekijöiltä suurempia spektaakkeleita vuodesta toiseen.
Lupaava alku
Ensimmäisen kymmenen minuutin perusteella uusi Mortal Kombat näyttäisi vastaavan tähän haasteeseen ongelmitta. Muinaiseen Japaniin sijoittuva prologi paljastaa sarjan suosikin Skorpionin synnyintarinan, sekä esittelee hänen arkkivihollisen Sub-Zeron. Alkusysäys on loistava ja tuntuu kuuluvan ihan eri elokuvaan. Hiroyuki Sanada tuo elokuvaan paljon kaivattua karismaa ja The Raid -elokuvista tuttu Joe Taslim lupaa paljon elokuvan pääpahiksena. Edes silmiinpistävä CGI-veri ei häiritse pahemmin. Aloitus asettaa panokset korkealle ja esittelee mytologian ilman sen suurempia perusteluita.
Ikävä kyllä seuraavat puolitoista tuntia ovat sitten ihan eri tasoa. Skorpioni katoaa tarinasta tyysin ja katsojat joutuvat tyytymään elokuvaa varten luotuun persoonattomaan tusinakasvoon, Cole Youngiin. Käsikirjoitus murenee täysin vailla suuntaa, ja ensimmäistä kertaa ohjaajana toimiva Simon McQuoid erehtyy luulemaan, että viljelemällä peleistä tuttuja lausahduksia saadaan sarjan fanit iloisiksi. Tuttuja hahmoja toki löytyy ja jokainen heistä huudahtaa typeryyksiä kuten “flawless victory!”, mutta ei sellaisesta saada toimivaa elokuvaa.
Metsään mennään niin että rytisee
Mortal Kombat sysää syrjään myös sarjan ikonisen turnauksen. Velho Shang Tsungin suunnitelmasta valloittaa maapallo puhutaan paljon, mutta sekasotkuinen juoni ei avaa minkäänlaista logiikkaa tai sitä, miksi tästä pitäisi välittää. Ihmiskunnan puolustajat tunnistaa pelin lohikäärmelogon muotoisesta syntymämerkistä, joka kuitenkin siirtyy taistelijalta toiselle voiton myötä. Jumalat eivät voi sotkeutua turnausta edeltäviin tapahtumiin, mutta molemmat Raiden ja Shang Tsung kuitenkin tekevät näin vailla seurauksia.
Mortal Kombat ei tunnu ymmärtävän, että sarjan viehätys piilee interaktiivisuudessa. Kaverien kanssa on pirun hauska pistää toista pataan ja heittää tämä sillalta ammottavaan kanjoniin täynnä piikkejä. Jos samaa ei voi toistaa valkokankaalla, elokuvan pitää tarjota ainakin hienoja lokaatioita, komeaa toimintaa, tai monipuolisia taistelukohtauksia. Yksikään näistä ei toteudu.
McQuoid tiimeineen nojaa raskaasti lähdemateriaaliin, mutta ei tunnu välittävän siitä paljoakaan. Mortal Kombat vaikuttaa enemmän matkivan Marvelia kuin mitään muuta. Kaikki on vain pohjustusta pakollista jatko-osaa varten. Mutta tekijät ovat unohtaneet, ettei Marvel loikannut suoraan kostajien yhteiselokuvaan, vaan käytti vuosia rakentaakseen kiehtovan ja mukaansatempaavan maailman ensin. Nyt McQuoid yrittää DC -elokuvien tavoin ohittaa raskaan työn, ja epäonnistuu yhtä railakkaasti.
Näyttelijäkaarti tuuliajolla
Näyttelijöitä on vaikea syyttää heikosta toteutuksesta. Jopa osaaville taistelijoille ei anneta tilaisuutta näyttää taitojaan missään välissä. Elokuva on saksittu henkihieveriin asti ja pahimmillaan lyönnit eivät edes yllä iholle ennen seuraavaa kuvakulmaa. Tasapainoa yritetään saavuttaa peleistä tutuilla tapoilla, jotka näyttävät paremmilta konsolilla koettuna.
Samalla tarina on heppoinen kokoelma irrallisia vinjettejä, jotka muistuttavat etäisesti yhtäjaksoista narratiivia. Hahmoja tulee ja menee, eikä yksikään heistä ole pahemmin kiinnostava. Ainoastaan Josh Lawsonin esittämällä punaniska Kanolla tuntuu olevan hauskaa. Muut eivät osaa päättää missä elokuvassa he näyttelevät. Raiden patsastelee kuin suuressa seikkailueepoksessa, Jax taas vetää yhden miehen Stallone-pastissia. Jos näit jo elokuvan trailerin ja Youtubessakin pyörivän alkukohtauksen, olet jo nähnyt kaikki pätkät missä Skorpioni esiintyy.
Ei mitään kellekään
Mortal Kombatia on mahdoton suositella kenellekään. Väkivaltabalettina siitä puuttuu jännitys ja railakas ylitseampuminen, mutta samalla se ei tarjoa mitään kiinnostavaa pelisarjan faneille. Yhdeksänkymmentäluvulla kasvaneet muistavat, miten tuskallista oli katsoa TV-sarjoja ja elokuvia, joissa mainostajat yrittivät puhua nuorten kieltä. Mortal Kombat on eltaantunut tuulahdus tältä ajalta. Se on komitean avuilla tuotettu mainos sarjalle, joka ei tarvitse apua.
Ehkä tässä onkin se harvinainen kerta, kun vanhassa oikeasti on vara parempi. Andersonin Mortal Kombat ei ole mestariteos, mutta ainakaan se ei ole tylsä.
