Esiosa Lupsakkaille luppakorville
Cruella de Vilin tarina valkokankailla alkoi jo 60 vuotta sitten julkaistussa 101 dalmatialaista -piirretyssä, jossa tupakkaa ketjussa polttava muotisuunnittelija oli valmis nylkemään täplikkäät koiranpennut niiden turkkien takia. 1970-luvulle sijoittuvassa esiosassa Emma Stone astuu ikonisen pahiksen stilettikorkokenkiin. Lopputuloksena on näyttävä ja viihdyttävä kostoelokuva, jossa on paljon asennetta – mutta sydäntä siitä on vaikea löytää.
Syntymästä asti erityislaatuinen Estella menettää äitinsä epäonnisen tapahtumaketjun seurauksena. Orpotyttö syyttää itseään onnettomuudesta ja päätyy asumaan Lontoon kaduille yhdessä kahden taskuvarkaan, Jasperin (Joel Fry) ja Horacen (Paul Walter Hauser), kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin kolmikko elää vapaaherran elämää yhdessä nokkelien koiriensa kanssa, kunnes Estellan rakkaus muotia kohtaan avaa uuden uramahdollisuuden paronitar von Hellmanin (Emma Thompson) muotitalossa. Yksi hukattu kaulakoru käynnistää kuitenkin muutoksen kohti Estellan synkkää identiteettiä.
Muodin huipulle
Filmi on alusta loppuun lavastuksen ja puvustuksen juhlaa. Musta-valkoisessa kampauksessaan koheltava Stone nähdään mielikuvituksellisissa ja räiskyvissä asuissa läpi elokuvan. Lontoon starttaileva punk-skene toimii inspiraationa Estellan muotiluomuksille kuin myös normeja vastaan kapinoivalle asenteelle. Likaista ja massasta erottuvaa, värikästä ja kantaaottavaa. Rock-klassikot aina Rolling Stonesista The Clashiin pauhaavat tapahtumien taustalla.
Kolmikon heittämät (ryöstö)keikat eivät aivan vastaa Ocean's Elevenin kekseliäisyyttä, mutta ryhmän koirakaverit pääsevät myös loistamaan näissä kohtauksissa. Piirroselokuvamainen toiminta ei millään muotoa vastaa realismia, mutta ehkäpä se juuri siitä syystä toimiikin. Kaiken keskiössä on Cruellan ja paronittaren valtataistelu, joka äityy seurapiirien ja lehdistön kuumimmaksi puheenaiheeksi.
Ei ole koiraa karvoihin katsominen – vai onko?
Ohjaaja Craig Gillespie sai edellisessä elokuvassaan, I, Tonya, esitettyä Tonya Hardingin osittain sympaattisessa valossa, sillä järkyttävästä teostaan huolimatta luistelijan lähtökohdat ja perhetausta antoivat anteeksi Hardingin valintoja. Fiktiivisessä Cruellassa on paljon samoja yhtäläisyyksiä, onhan Estellan syyllisyydentuska jättänyt pysyvät arvet lapsen herkkään mieleen. Tarinaa lähestytään I, Tonyan tavoin mustan huumorin keinoin, mutta katsojan on vaikea kannustaa nuoren tytön muutosta itsekeskeiseksi ja sadististiseksi Cruellaksi. Varsinkin kun mahdollisen jatko-osan tähtäimessä ovat Pongon ja Perditan pennut, kuten lopputeksteihin piilotettu kohtaus vihjaa.
Paronitar von Hellman näyttäytyy läpi elokuvan yksipuolisena narsistisena kiusaajana, eräänlaisena sarjakuvaroistona, jonka ainoa tarkoitus on olla ilkeä. Hauskaksi tarkoitetut kohtaukset, joissa valta-asemaansa väärin käyttävä hullu haukkuu ja piinaa alaisiaan, eivät naurata. Emma Stonelle annetaan sentään mahdollisuus esitellä monipuolisuuttaan – minkä hän myös tekee ansiokkaasti – mutta Thompsonin taidot jäävät täysin hyödyntämättä yksipuolisena psykopaattina. Jasper ja Horace toimivat elokuvan moraalisena tukijalkana, koomisena kevennyksenä, joka muistuttaa Estellaa inhimillisyydestä.
Ristiriitainen kokemus
Ongelmistaan huolimatta ristiriitainen ja asteen yllätyksetön lopputulos viihdyttää näyttävyydellään. Yli kaksituntisena Cruella on auttamatta ylipitkä, mutta komeat puitteet, 70-luvun tarttuva musiikki ja piirroselokuvamainen toiminta pelastavat paljon. Kostoleffa kärsii kuitenkin ennakkoon eniten spekuloidusta haasteesta: miten tehdä hirveästä päähahmosta pidettävä? Siihen ei edes hurmaava Emma Stone tunnu auttavan.
Cruella saa ensi-iltansa elokuvateattereissa ja Disney+ -palvelun lisämaksullisen Premier Accessin kautta 28. toukokuuta.
