Pelielokuvat ovat jo vuosien ajan ”nauttineet” roskaviihteen maineesta. Suurin syy ahdinkoon on ollut se, ettei rainoihin ole uhrattu riittävästi rahaa, ammattitaitoa ja markkinointia. Myös tarinankerronta on usein ontunut: tekijöiden mielestä alkuperäinen idea on liian naurettava elokuvaksi, joten he ovat muokanneet lähdemateriaalista jotain muuta, mutta silti aivan yhtä naurettavaa. Tällä tavalla muutettu leffa onnistuu suututtamaan kaikki: elokuvien ystäville tarina on typerä ja pelien ystäville suuri loukkaus, koska lähdemateriaali on väännetty kieroon.
Prince of Persia tiedostaa menneiden pelileffojen ongelmat ja tekee kaikkensa välttääkseen ne. Elokuvaa ei ole missään vaiheessa markkinoitu videopelitaustallaan, vaan eturiviin on nostettu tuottajat Disney ja Pirates of The Caribbean -mies Jerry Bruckheimer. Kun vielä ohjaajaksi on pestattu Harry Potter ja liekehtivän pikarin tehnyt Mike Newell, on selvää, että luvassa on kesäinen satu komeilla tehosteilla.
Ensimmäinen puolituntinen on pelisarjan ystäville karkkia. Nimensä mukaisesti elokuva seurailee Sands of Timea ja Brokeback Mountainissa kunnostautunut Jake Gyllenhaal näyttää aivan Warrior Withinistä reväistyltä. Lavastus ja keltaiseen kallellaan oleva väripaletti tuovat The Two Thronesin mieleen läpi elokuvan. Alkupuolen toimintakohtaus on paljon velkaa pelien kamera-ajoille ja taistelukoreografioille, mutta hieman yllättävästi myös Assassin’s Creediä lainataan: parrun päästä hyppäävän Prinssin ympärillä pyörivää kameraa ei voi yhdistää muuhun kuin Altaïriin ja Ezioon. Harmillisesti vahvan aloituksen jälkeen peliviittaukset vähenevät merkittävästi ja tarinankerronnan säilä tylsistyy hieman.
Elokuva ottaa luonnollisesti vapauksia lähdemateriaalistaan, mutta kumma kyllä muutokset eivät ole huonompaan suuntaan. Peleissä Prinssi on erisnimi, koska muita vallanperijöitä ei esitellä. Elokuvassa Persian kuninkaalla on kuitenkin kolme poikaa, jolloin katraan kuopus on nimeltään Dastan. Jostain syystä Prinssin naiseksi ei ole kelvannut prinsessa Farah, vaan mimmi on nimetty Amuletin prinsessa Taminaksi. Tarinallisesti uskottavin muutos on se, ettei pahis olekaan puoliksi ulkopuolinen hovivelho, vaan Ben Kingsleyn tulkitsema istuvan kuninkaan veli. Juonikuvio säilyy kautta linjan selkeänä ja helposti ymmärrettävänä, sillä tarinan kannalta toisarvoisia henkilöitä ei esitellä (lukuun ottamatta Spider-Man 2:sta tuttua Alfred Molinaa ketkuna liikemiehenä).
Pelisarjan ystävänä rainaa on mahdotonta katsoa puhtaasti elokuvana. Väitän silti, että leffa toimii kevyenä ajanvietteenä myös sellaisille, jotka eivät ole peleistä koskaan kuulleetkaan. Ehkä viisaasti aikaa uhrataan paljon tarinan välittämiseen katsojalle, mutta samalla peleille ominainen akrobatia jää lapsipuolen asemaan. Taisteluissa on rajuutta ja voimaa, mutta voltteja, seinäjuoksua ja tyylikkäitä hidastuksia olisi pitänyt näkyä paljon enemmän. Kummallisesti myös musiikki menettää teränsä vahvan alun jälkeen, ja arabivaikutteiset tunnelmoinnit saavat väistyä Pirates of The Carribbean -miksausten tieltä.
Odotin suurella mielenkiinnolla tehosteita ja pääosin sain sitä mitä halusinkin. Ajan tikarin käynnistäminen saa ajan virtaamaan taaksepäin ja komea efekti muistuttaa The Two Thronesin Dark Prince -traileria. Muuten tietokonegrafiikalla kikkailu pysyy viisaasti taustalla nousematta pääasiaksi, mikä auttaa tekemään muuten satumaisesta ympäristöstä edes hieman realistisemman oloisen. Pelisarjan ystäviä varoitan siitä, että autiomaasta nousevia hiekkahirviöitä ei leffassa nähdä: tekijät ovat halunneet kertoa tarinan poliittisesta juonittelusta, jonka välineenä käytetään mystistä Ajan tikaria.
Prince of Persia ei ole klassikkoainesta, mutta kevyenä välipalana se ajaa asiansa hienosti. Pelien ystäviä muistetaan vaihtelevasti eikä toimintaa ole tarpeeksi, mutta lopulta elokuvateatterista poistuu näkemäänsä riittävän tyytyväisenä. Annan pelimiehen päästötodistuksena Prinssille kolme tähteä viidestä (FilmiFINin virallisessa penkissä raina sai 3½ tähteä).
Galleria:
