Retromuistelot

: Def Jam: Fight for NY – räppi soimaan ja läski tummumaan

Kumpi on kovempi: Snoop Dogg vai Xzibit? Kumpi voittaisi tappelussa, Busta Rhymes vai Sean Paul? Kuinka pahasti Carmen Electra vetäisi Lil' Flipiä taistelussa pataan? Näitä enemmän tai vähemmän ikiaikaisia kysymyksiä jouduttiin pitkään pohtimaan hypoteettisesti, kunnes Electronic Arts julkaisi vuonna 2004 teoksen nimeltään Def Jam: Fight for NY.

Taistelupelissä oli mukana 60 hahmoa, joista suurin oli tullut tutuksi rap-albumien kansitaiteista tai musiikkivideoista. Musiikkimiesten – sekä muutamien musiikkinaisten – lisäksi tarjolla oli muutamat elävästä elämästä tutut näyttelijät, breakdance-taitaja sekä jopa yksi koruseppä.

Saako näistä eväistä muka viihdyttävän paketin kasaan? Kyllä, ehdottomasti.

Mama Said Knock You Out

Pelin tarina seuraa pelaajan luomaa sekä nimeämää hahmoa, joka taistelee tiensä New Yorkin alamaailman läpi. Juonikuvioihin kuuluu muun muassa klubien valtaamista tapellen, kunnioituksen ansaitseminen nyrkeillä, murhayrityksiä, petturuutta ja kiristystä. Sekä vielä vähän lisää tappelua hip hopin säestäessä koko hoitoa.

Def Jam Fight for NY tappelua

Itsetehty avatar aloittaa D-Mob-jehun uutena alaisena edeten käytännössä hänen oikeaksi kädekseen, kunnes alamäki alkaa. Matkaan lähdetään kovin yksinkertaisen taistelurepertuaarin sekä kirjaimellisesti koruttoman taistelijan kanssa. Juoni kuljettaa hahmoa taistelusta toiseen pelimoottorilla tehtyjen välivideoiden ryydittämänä. Jokainen voitettu matsi täyttää pelaajan taskuja rahalla, jota voi käyttää hienompiin rytkyihin ja mitä kalliimpiin koruihin. Myös tatuointeja sekä partahaiven- ja hiustyylejä päästään muokkaamaan uuteen uskoon.

Valikoimaa ulkoasun muokkaamiseen oli kiitettävän paljon. Kasvonpiirteet, ihonväri, pituus ja paino, monet eri vaatekappaleet hatuista hikinauhoihin sekä kaulakorut tarjosivat jos jonkinmoista vaihtelua. Suuri osa kuteista oli kuin suoraan kaupan hyllyiltä, sillä ostettavissa oli oikeiden vaatemerkkien tuotteita. Oli Reebokia, Sean Johnia sekä Air Jordaneita. Korut saatiin televisiosta tutulta Jacob The Jewellerilta, kun taas uusia taistelumuuveja ostettiin erillisillä pisteillä monitoimimies Henry Rollinsilta.

Fight Music

Huomattavaa Def Jam -sarjan toisessa osassa on oikeiden artistien määrä. Musiikin parissa työskenteleviä tekijöitä on hahmoina monen monta, vieläpä kyseisten henkilöiden itsensä ääninäyttelemänä! Mukana menossa on nimiä, joista ainakin osan pitäisi soittaa kelloja musiikkimausta riippumatta: Slick Rick, Fat Joe, Joe Budden, Ghostface Killah, Ludacris, Warren G, Erick Sermon, Lil'Kim, Ice-T, Havoc ja Prodigy Mobb Deepistä sekä monta muuta. Näiden nimien ohella taistelijakavalkadiin kuuluvat muutamat näyttelijät ja muista lähteistä tutut naamataulut. Yksi keksityistä rymistelijöistä oli tarinan keskiössä tavattu D-Mob, jota ääninäytteli muun muassa Tähtiportista tuttu Christopher Judge. Tulevan God of War -seikkailun Kratos puhuu muuten myös hänen äänellään.

Def Jam: Fight for NY hahmoja

Itse taistelu on hieman kaksipiippuinen miekka, sillä se on periaatteessa varsin hauskaa ja monipuolista mutta välillä myös hieman kankeaa. Taistelumekaniikka muistuttaa enemmän painipelejä kuin vaikkapa sulavasti liikkuvia Soul Calibur -sarjan tuotoksia. Aloitettuja hyökkäysanimaatoita ei voi keskeyttää ja osan niistä näkee lähestyvän jo kaukaa. Meno on silti toimivaa, parhaimmillaan sutjakkaa ja moninkertaisesti parempaa kuin pelisarjan kolmannessa osassa.

Monipuolista mäiskettä Def Jam joka tapauksessa tarjosi. Valittavana oli neljä erilaista taistelutyyliä ja vino pino Blazin'-erikoisiikkeitä, joita päästiin käyttämään erillisen mittarin täyttyessä. Ne olivat parhaimmillaan näyttäviä, joten niitä ihmetteli mielellään uuden auetessa käyttöön. Mikäli omat raajat eivät riitä kurmottamiseen, niin matsia seuraavalta yleisöltä voi napata kättä pidempää käyttöön. Myös maasta löytyviä esineitä voi käyttää mätkimiseen, joten käytettävissä oli pulloja, sorkkarautoja, pesäpallomailoja sekä biljardikeppejä. Kunnon valikoima aseistusta siis! Olipa vastustaja jopa mahdollista heittää metron alle, mäiskiä tämän kuuppaa autonovella ja heittää päin seiniä.

Bring da Ruckus

Vastustajien tyrmääminen ei onnistu vain tätä lyömällä ja monottamalla, kunnes vastapuolen energiamittari on tyhjä. Kun kyseinen palkki on lopuillaan, niin on tarve käyttää joko edellä mainittuja erikoismuuveja tai voimallista iskua kanssatappelijan kuontaloon. Erikoisliikkeet olivat suureksi osalta vedetty överiksi jonkin sortin volttien tai akrobatian myötä, joten matsin lopetus oli toki hienompi niitä käyttäen.

Fight for NY:ssä oli toki myös moninpeli, jossa 2-4 mätkijää pääsi ottamaan mittaa toisistaan. Näppäimien ja eri mekaniikkojen opiskelu ei ehkä ollut se simppelein asia oppia parissa minuutissa, mutta on sitä onneksi vaikeampaakin nähty. Hahmonvalinta oli ainakin omassa lähipelipiirissä jo oma viihteenmuotonsa, kenties hahmojen taistelujen alussa huutamien kehu-uhkailujen takia. Jostain syystä vastustajien henkien sekä rahojen uhkailulla kunnostautunut Pockets-hahmo osoittautui tietyissä piireissä kovin suosituksi. Samoin Redmanin ennen matseja kuultava "Imma take your tongue out and lick my ass wit it" -huutelu. Tästä huolimatta me kaikkihan tiedämme, että hieman nopeammilla hahmoilla, kuten Sean Paulilla ja Crazy Legsillä, oli hauskempi pelata. Eikö vain?

Def Jam Fight for NY hahmovalinta

Hyllystäni löytyy Nintendon GameCube-konsolille julkaistu versio. Pelikokemus oli tällä alustalla pitkälti sama kuin muillakin konsoleilla, mutta jonkin verran huononnuksiakin oli. Kuutiolla pelaajan luomalle hahmolle oli vain yksi äänivaihtoehto, kun PlayStation 2:lla ja Xboxilla niitä oli kuusi. Myös muutamien areenoiden yleisö oli harvempaa. Mutta se harmillisin puute iski harmittavan kovaa, sillä tällä alustalla pelatessa musiikkivalikoima rajoittui 20 kappaleeseen muiden masiinoiden 28 musisointiin nähden. Taistelujen taustalla ei kuultu muun muassa LL Cool J:n Mama Said Knock You Outia tai Ultramagnetic MCsin Poppa Largea ja Big Daddy Kanen Nuff' Respectia, mikä on pienimuotoinen vääryys. Eikä oikeastaan kovin pienikään.

Musiikkipuoli oli kaikkensa muuten kyllä kunnossa. Kuunneltavana oli laaturalleja muun muassa Freewaylta (Flipside), Ice-T:ltä (O.G. Original Gangster) sekä Method Manilta (What's Happenin'). Tykästyin itse aikanaan muutamiin tappeluiden taustalla soiviin kappaleisiin, joita en ollut aiemmin kuullut. Muun muassa Beezelin See About Ya sekä C-N-N:n Anything Goes sopivat mainiosti niihin taisteluareenoihin, joissa niitä pääsi kuulostelemaan.

Second Round K.O.

Fight for NY on Def Jam -sarjan toinen osa. Pelaajia hemmoteltiin myös kolmannella osasella vuonna 2007, mutta tämä julkaisu ei ollut valitettavasti kovinkaan kaksinen. Voin tämän sanoa kyseisen tuotoksen juuri äskettäin kokeneena. Pelasin tämän mätkinnän jokunen aika sitten läpi kahden pelaajan vuorotyönä, eikä Icon herättänyt yhtä suuria ajatuksia kuin Fight for NY. Toki luomamme Raimo Esko -nimisen hahmon matka levymoguliksi oli viihdyttävä, mutta siitä puuttui se jokin. Taistelumekaniikka tuntui kömpelöltä ja pelattavia hahmoja oli vähemmän. Musiikkivalikoiman käyttö ja sensuroimattomat lyriikat olivat kuitenkin peukuttamisen arvoisia puolia.

Ja tosiaan, nuo alussa esitetyt kysymykset: Busta Rhymes voittaisi Sean Paulin tuosta noin vain, ja Lil' Flip saisi pataansa kymmenen auringon voimalla Carmen Electralta. Snoop Doggin ja Xzibitin paremmuudesta ei varmaksi osaa sanoa. Ainakaan pelaamatta Def Jam: Fight for NY:a.