Risto Karinkanta
Arkane ei ole koskaan pettänyt. Kerta se on kuitenkin ensimmäinen, ja kun firmasta vaihtaa tarpeeksi monta työntekijää, on farssikin mahdollinen. Redfall oli todellinen hutikuti, eikä sitä pelaa tällä hetkellä juuri kukaan. Puoliavoimen nokkelista peleistä tunnettu Arkane onnistui tekemään avoimen maailman, jossa ei ole mitään näkemisen arvoista. Kyseessä on napakan seikkailutoiminnan sijaan puolivillainen keräilyammuskelu, jota ei jaksa edes pelata loppuun asti tylsyyden vuoksi.
Muutenkaan vuosi ei ole ollut helppo Microsoftin ostamalle Bethesda Softworkille. Redfallin lisäksi julkaisijan listalta löytyi sellainen teos kuin Starfield. Kyseessä ei ole epäonnistuminen, mutta odotukset kohdataan vain sinne päin. Maailma on toki suuri ja paikoin mielenkiintoinenkin, mutta neukkuhenkisestä laatua on korvattu määrällä. Ajoitus on toki muutenkin huono, sillä kaikki vertailevat julkaisua Baldur's Gate 3:een, eikä voittajasta ole epäselvyyttä.
Henkilökohtaiselle pettymyslistalleni päätyi kevään Road 96: Mile 0. Erinomaiselle perusosalle luotu esiosa ei onnistu hyödyntämään pääpelin vahvuuksia, vaan sen sijaan kehittäjä on mennyt siitä mistä aita on matalin. Kyseesä ei ole enää proseduraalinen seikkailupeli, vaan kummallinen junaraiteilla kulkeva rytmipeli. Mitähän varsinaista ihmettä?
Jaakko Herranen
Pettymyksiähän ei tule, jos miltään ei odota mitään. Tämä on hyvä periaate, josta varsinkin iän karttuessa on ollut aika helppo pitää kiinni – mistään ei vain enää innostu kuten nuoruudessa. Näin kävi myös Final Fantasy XVI:n kanssa, joka ennakkomateriaaliensa perusteella ei säväyttänyt oikein millään tasolla. Niin vain hype kuitenkin lopulta ihan vähän otti mukaansa, ja peli päätyi suuren Final Fantasy -fanin ostoskoriin.
Kaikki käynnistyikin lupaavasti: Maailma oli nätti, eikonit huikeita, teemat mukavan aikuismaisia, maisemat nättejä ja taistelu toimivaa. Armottoman nopeasti meininki vain lässähti naamalle sen kuuluisan märän rätin tavoin. Enimmäkseen valkoisista heteromiehistä koostuva hahmokatras on ankea, pelimaailma tylsää putkijuoksua, taistelu monotonista näpyttelyä, sivutehtävät kuraa eikä juonikaan lähde sitten millään. Yleensä tahkoan pelini läpi kiukkuväkipakolla, mutta Final Fantasy XVI jäi kesken ehkä noin kymmenen tunnin jälkeen ihan vain koska se on armottoman huono peli – ehdottomasti sarjansa heikoimpia, jopa parjattua XIII:tä huonompi.
Ehkäpä MCU:n taaperrus harmittaa kuitenkin kaikista eniten. Ja se, että Shenmue IV:ää ei vieläkään julkistettu.
Niko Lähteenmäki
Jos Shenmue IV:n julkistamattomuutta ei lasketa, lienee vuoden pahimpia pettymyksiä itsellänikin juuri Starfield. Oli masentavaa huomata, ettei Bethesda tunnu haluavan kehittää osaamistaan tai pelimoottoriaan eteenpäin, vaan samat perisynnit riivaavat edelleen. Erityisen masentavan tästä faktasta tekee se, että henkilökohtaisesti odotin Starfieldiltä paljon: ennakkomateriaalit lupailivat kuut ja tähdet taivaalta, minkä lisäksi se on lähtökohtaisesti paljon mielenkiintoisempi tapaus itselleni kuin vaikkapa Skyrim juuri sci-fiteemansa vuoksi. Mutta ei mahda mitään. Vajaan neljän tunnin pelailun jälkeen homma jäi kesken, enkä ole sen jälkeen ohjaimeen koskenut.
Ehkä se pahin pettymys oli kuitenkin Konamin taannoin julkaisema Metal Gear Solid: Master Collection Vol. 1 -kokoelma, joka jättää optimoinnin nykyraudalle minimiin ja vieläpä tiputtaa Switch-versioiden ruudunpäivityksen Metal Gear Solid 2:ssa alemmaksi kuin PlayStation 2:lla. Ja ei, teokset eivät ole pelikelvottomassa muodossaan ja kyllä, jokaista sarjan osaa on edelleen oikein hauska pelata, eikä tämä kokoelma sitä muuta mihinkään. Mutta MGS-sarja ansaitsisi parhaimmat mahdolliset puitteet uusintajulkaisua varten, eikä se niitä valitettavasti saanut, kiitos Konamin ahneuden.
Mustana hevosena voisi mainita vielä The Lord of the Rings: Gollumin, jolta kukaan ei tuntunut odottavan oikein mitään, mutta paikka listalla on ansaittu, koska onhan se nyt aivan sysihuono.
Petri Leskinen
Marvelin uudet tv-sarjat ja elokuvat eivät ole saaneet minua innostumaan millään tavalla. Leffat olen sentään katsonut niiden tultua Disneyn suoratoistopalveluun, mutta sarjat ovat jääneet kesken yksi toisensa jälkeen. Secret Invasion ei ottanut mukaan ollenkaan, eikä Lokin toinen kausikaan kiinnostanut. Ähky, tylsistyminen tai mikä ikinä, se on tosiasia.
PlayStation VR2:n hintalappu oli melkoinen pettymys, eikä itse laitekaan ole ollut käytössä kuin muutamia kertoja. Jotenkin virtuaalitodellisuuteen hyppääminen vaatii liikaa virittelyä lapsiperheen jo valmiiksi ahtaassa olohuoneessa. Pelitkään eivät ole innostaneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Joonatan Itkonen
On vaikea kutsua Starfieldiä pettymykseksi, mutta jotenkin Bethesda onnistui alittamaan ne vähäisetkin odotukset, joita pelin ennakkomainonta ehti herätellä. Ruma ja teknisesti lähes pelikelvoton kokonaisuus peittää alleen surkean käsikirjoituksen ja ikivanhan kenttäsuunnittelun, jollaista ei pitäisi hyväksyä enää nykypäivänä näin suuren budjetin tuotokselta. Starfield valjastaa käyttöön lähestulkoon äärettömän universumin, eikä osaa tehdä sillä yhtään mitään. Planeetat ovat tyhjiä, hahmot ovat kopioita toisistaan, eikä missään vaiheessa tule fiilis, että tässä tutkitaan kosmosta. Tässä on täydellinen esimerkki "too big to fail" -yrityksestä, joka voi julkaista melkein mitä tahansa ja fanit kehuvat sen maasta taivaisiin, vaikka todellisuudessa tuote olisikin helposti yksi huonoimpia pelejä, mitä vuosiin on nähty.
Samaan syssyyn voi heittää itselleni hartaasti odotetun Diablo 4:n, sekä julkaisussa pelikelvottoman Star Wars Jedi: Survivor -kauhistuksen. Jälkimmäinen sentään korjaantui hitusen verran vuoden aikana, mutta alta paljastui mielikuvitukseton puoli-avoimen maailman tylsyys, jonka juoni oli ensimmäistäkin osaa heikompi. Redfall puolestaan oli surkuhupaisa kokemus, joka vavisutti uskoa yleensä luotettavaan Arkaneen.
TV:n ja elokuvien parissa lista on pitkä, joten keskitytään vaan todella huonoihin kokemuksiin. John Wick 4 kuoppasi jo haparoivan sarjan täysin ylipitkällä ja surkeasti ohjatulla finaalilla. For All Mankind -sarjan neljäs kausi osoitti, ettei sarja enää pysty pelastamaan sitä loistoa, mitä se osoitti ensimmäisellä kaudella. Lupaavasti alkanut Lessons in Chemistry kompuroi ällöttäviin maaginen autisti -kliseisiin ja typerään kerrontaan. Monarch: Legacy of Monsters näytti miten Godzilla-tarinoita ei pitäisi kertoa. The Flash on jo surkean DC-universumin helposti huonoimpia elokuvia Zack Snyderin roskispalojen ohella. Jopa yleensä luotettava Marvel mokasi pariin otteeseen. Ant-Man: Quantumia oli niin pitkästyttävä, että melkein nukahdin sen parissa. Secret Invasion puolestaan alkoi hyvin ja romahti kasaan jo kolmannessa jaksossa. Sarjan loppu on niin ruokottoman laadutonta katsottavaa, että on vaikea tunnistaa Marvelin entistä meininkiä sen seasta.
Gran Turismo ja Super Mario Bros puolestaan todistivat jälleen, että peleistä ei vaan osata tehdä hyviä elokuvia. Yleensä luotettava Neil Blomkamp tuntuu olevan autopilotilla karmivan surkean kaahailun puikoissa. Mario puolestaan vesitti kaiken, mikä teki Shigeru Miyamoton ihastuttavasta maailmasta niin valloittavan. Vuoden lopun kruunasi art house helmeksi tituleerattu ja itselleni hartaasti odotettu Poor Things, joka muistutti enemmänkin elokuvakoulusta karanneen opiskelijan päättötyötä. Laiskan satiirin visuaalinen anti on vohkittu Jean-Pierre Jeunetilta, eikä sisällöstä voi kehua muuta kuin Mark Ruffalon hulvatonta roolisuoritusta.
A-P Kuutila
Hävettää myöntää, että maksoin 30 euroa päästäkseni pelaamaan Starfieldiä ennakkoon. 12 tuntia jaksoin pelata ja totesin, että Starfield on haiseva kasa sontaa. Odotin innolla pääseväni rakentamaan alusta ja kulkemaan sillä pitkin galakseja, mutta voi voi. Alusten osien metsästämisen ympäri maailmaa voisin vielä sietää, mutta se avaruusmatkustus. Mitä ihmettä siellä on taas Bethesdalla mietitty, kun avaruuspelin antoisin osa on pelkkää latausruudun tuijottelua ja klikkailua. Tutkittavat planeetatkin on rajattu ja vieläpä tyhjiä. Missään ei näy kunnon alieneita tai mörköjä tai yhtään mitään kiinnostavaa. En ala tähän edes sen enempää avautumaan tylsistä tehtävistä, tyhmistä tekoälyhahmoista, tylsistä aseista, tylsästä maailmasta, bugeista ja niin edelleen. Kyllähän tiedätte. Aivan surkia peli!
Toinen tämän vuoden kovista pettymyksistä on Diablo 4. Ennen niin arvostetulta Blizzardilta ei tosin nykyään voi odottaa muuta kuin pettymyksiä, mutta yrittäisivät edes. Diablo 3 hiottiin aikojen saatossa loistavaksi timantiksi ja sitten kaikki opitut asiat heitettiin romukoppaan. Pelasin nelosta ensin innoissani, mutta sitten ruma totuus nosti päätään. Hahmoaan ei mainospuheista huolimatta voi rakentaa oman mielensä mukaan, vaan vain tietyt kehittäjän määräämät kykyjen yhdistelmät toimivat. Näin ollen hahmonkehitys on oikeastaan turhaa tai ainakin epätyydyttävää. Tähän kun yhdistää pelaajan hahmon mukaan skaalautuvat viholliset, niin kunnollista etenemisen tunnetta ei synny ainakaan ensimmäisen 30:n tunnin aikana. Lisäksi muiden pelaajien läsnäolo häiritsi kovasti. Ei ollut edes yksi tai kaksi kertaa, kun joku tuntematon ihmispelaaja toi luokseni kasan vihollisia ja häipyi itse paikalta. Tosi reilua! Viimeinen naula arkkuun oli vaatimus kampanjan läpäisemisestä ennen kuin kausiluonteiseen sisältöön pääsi käsiksi. Onneksi minulla oli fyysinen versio, jonka vein iloisesti pelikauppaan kohti seuraavaa pettyvää omistajaa.
Santtu Honkanen
Kuluvan vuoden aikana ilmestyneitä teoksia ei tullut pelattua kovinkaan montaa, sillä backlogista löytyy loputon määrä pelattavaa niin kuin varmasti jokaisella. Ainoaksi pettymykseksi nouseekin vain hartaasti odotettu Hogwarts Legacy. Kyseessä on peli, jollaista olin vain toivonut vuosien ajan. Odotukset olivatkin erittäin korkealla. Alkuun odotukset jopa ylitettiin, sillä Tylypahkan linna on upeasti rakennettu, yksityiskohtainen, kaunis ja yllätyksellinen. Päälle liimattu tarina ja valtava, tyhjyyttä kaikuva avoin maailma kuitenkin latistivat tunnelmaa tuntien kuluessa, enkä vieläkään ole saanut tarinaa täysin päätökseen. Mikään sysipaska teos kyseessä ei missään nimessä ole, mutta jonkinlainen pettymys kuitenkin. Jään odottamaan hartaasti tulevaisuudessa siintävää jatko-osaa, joka korjaa varmasti monia ongelmia ja tarjoaa toivottavasti tiiviimmän ja merkityksellisemmän kokonaisuuden.
Toni Turunen
Tänä vuonna tuli pelattua niin monia hyviä ja huippuluokan julkaisuja, että pystyn nimeämään vain yhden epäonnistumisen. Julkaisun nimi on kauhuteemainen Quantum Error, jonka piti alun perin tulla ulos jopa niinkin aikaisin kuin PlayStation 5:n julkaisupelinä marraskuussa 2020. Kauhupelien ystävänä odotin tietysti kärsivällisesti, ja toivoin onnistunutta tuotosta TeamKill Median tiimiltä.
Pelimoottoria vaihdettiin, vuodet vierivät, seurasin maistiainen kerrallaan rippeitä tulevasta tekijätiimin somekanavilta ja lopulta matto vetäistiin pois jalkojen alta. Ihmettelen, että mitä siellä oikein puuhattiin kaikki nämä kolme vuotta, kun lopputulos on hyvin keskinkertainen? Medioiden antamat arvosanat pitävät siis varsin hyvin kutinsa. Se on kuitenkin mainittava, että en ole kyseistä julkaisua kokenut itse ollenkaan, olen vain katsonut pelistä varovasti osia sieltä täältä – vieläkin siinä uskossa, että peli voisi sisältää asioita, mistä pidän. Mutta ei. Harmi on iso, sillä hyvät kauhujulkaisut ovat harvassa. Odotin kyllä arvostelukoodia, että olisin voinut perata Quantum Errorin perin pohjin. Sitä ei koskaan tullut, syytä en osaa sanoa.
Jätän varovasti oven raolleen siltä varalta, että haluaisin ehkä kokea tämän vielä joskus ja kertoa enemmän.
Ai niin, taidanpa mainita elokuvamaailmasta pari vanhemman osaston julkaisua, jotka tulin katsoneeksi vasta tänä vuonna. The Departed, hyi ja yök. Koko raina on pelkkää pölinää, uhittelua ja unettavaa tuijotettavaa, jossa juoni karkailee niin pahasti kahden pääosan esittäjän vuorotellessa kuvaruudulla, että lopputekstien vyöryessä ruutuun mietin: "Mitä himputtia oikein tapahtui?". Pieneltä tabletin ruudulta siristellen ja umpiväsyneenä katsottuna Matt Damon ja Leonardo DiCaprio näyttävät vielä niin samannäköisiltä, että olin jatkuvasti pihalla kumpi on ruudulla. Jossain kohtaa koetin muistaa, kumpaa on murjottu enemmän naaman alueelle ja yritin päätellä mustelmista ja arvista ruudulla olevan. Mistä ihmeestä ne leffan turkasen korkeat IMDb-pisteet on oikein reväisty?! Pöö.
Kahtena seuraavana iltana huuhdoin pahan maun silmistäni pois ja päätin antaa mahdollisuuden John Wick -elokuvasarjalle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään. Voi pojat! Kahdessa illassa katsoin sarjan kolme ensimmäistä osaa suurella mielenkiinnolla. Vaikka elokuvissa on jonkin verran toistoa, niin se ei haitannut, sillä tällaista toimintaa osaan arvostaa suuresti. Sen enempää analysoimatta totean, että Keanu Reeves on hieno näyttelijä ja sopii tähän rooliin täydellisesti. En malta odottaa neljännen osan katsomista.
Tero Lepistö
Vuoden isoin pettymys omalle kohdalle lienee EA Sports WRC. Taustalla häärivä Codemasters tunnetaan jo vuosikymmenten ajalta uskomattomasta laadustaan etenkin simulaatiomaisempien rallipelien osalta. Kun kyseiselle porukalle saatiin viimein oikeudet virallisen lisenssin täydelliseen hyödyntämiseen, syntyi lopputuloksena kaikkien aikojen WRC-kokemuksen sijaan ainoastaan ”ihan ok” -tason tuote. Asiasta voi halutessaan syyttää joko isoa pahaa EA:ta tai pelimoottorin vaihtoa, mikä ei mennyt putkeen. Joka tapauksessa Dirt Rallyjen kunniakasta perillistä odotteleville tarjoiltiin syksyn synkkyydessä karvasta kalkkia.
Toisena pettymyksenä täytyy mainita PSVR2. Laite on toki teknisesti erinomainen, joten pettymys liittyy enemmänkin siitä maksettuun suolaiseen hintaan verrattuna omaan käytön määrään. Maaliskuinen heikko hetki aiheuttaa yhä takaraivossa jonkinsorttista ostokrapulaa, kun kypärä tykötarpeineen lojuu yksinäisenä hyllyssä valtaosan ajasta – ainoastaan satunnaiset arviopelit pelastavat sen täydeltä unohdukselta tässä torpassa. On vaan paljon mukavampi istahtaa rennosti sohvalle ison television ääreen huippupelien pariin kuin viritellä aparaatti päähänsä sekä samalla eristää itsensä muista, usein tavalla tai toisella rampautettujen kokemusten vuoksi. No, sitä kuuluisaa killer appia odotellessa.
Petri Kataja
Tämä(kin) vuosi todisti, että mestarietsivä Hercule Poirotista on näemmä turkasen vaikea saada kelvollista peliä aikaiseksi. Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case sekä Agatha Christie – Murder on the Orient Express olivat kumpikin parhaimmillaan vain keskivertoviihdettä. Harmillista.
