Risto Karinkanta
Jumalapeleille käy välillä kurjasti ja hypejuna voi jättää pelaajat herkästi asemalle. Ansioistaan huolimatta Starfield oli onnistunut maalaamaan itsestään kuvan todella paljon todellisuutta syvällisempänä pelinä. Laajuutta ja preeriaa riittää, mutta kun suurin osa tehtävistä on puolitympeitä tavaranroudauskeikkoja, jäävät galaktiset mittasuhteet niiden varjoon.
Vuoden todellinen yllätys saapui Valvelta. Moni, allekirjoittanut mukaan lukien, on odottanut pitkään jatko-osaa Counter-Strike: Global Offensivelle. Ja jumantsuikka, sieltähän se Counter-Strike 2 sitten lopulta pyllähtikin. Hassua kyllä juuri mikään ei ole muuttunut, mitä nyt pelimoottori on päivitetty Source 2:een. Niin se vain on, että mikäs sitä pahan tappaisi?
A-P Kuutila
Onko se yllätys, että isot pelistudiot juoksevat rahan perässä? Tänäkään vuonna yksikään iso pelinkehittäjä ei ottanut minkäänlaista riskiä. Samaa sontaa vuodesta toiseen ja sitten mainostetaan, että tämä on nyt parasta ikinä. Surullisinta tässä on, että ihmiset edelleen ostavat sitä samaa peliä vuodesta toiseen.
Vuoden parhaat pelit ovat jälleen pienempien studioiden teoksia, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja tehdä jotain valtavirrasta poikkeavaa. Kukaan pelaamisesta nauttiva ei laita EA:n urheilupelejä, uusinta Ubisoftin tekelettä, Diabloa, Starfieldiä tai Call of Dutya vuoden parhaimpien listoille. Ja silti nuo edellä mainitut tahkoavat hirvittäviä kasoja rahaa. Tavallaan olen yllättynyt, mutta samalla en.
Niko Lähteenmäki
Olihan niitä yllätyksiä ainakin pari! Kotimaisen Frozenbyten Trine-sarja oli itselleni entuudestaan jokseenkin tuttu, mutta helsinkiläisstudion vitososa pääsi kyllä yllättämään positiivisesti laadullaan. Sen tuttu kaava saatiin tässä uutukaisessa hiottua niin äärimmilleen, että pulmaloikkailu kestää oikein hienosti myös kansainvälisen vertailun.
On pakko olla myös yllättynyt Hogwarts Legacyn hyvyydestä, vaikka loppua kohden into peliä kohtaan meinasikin vähän hiipua. Estetiikaltaan Tylypahka ja sen ympäristö ovat audiovisuaalisesti nimittäin aivan täysi kymppi, minkä lisäksi pelimekaniikat kantavat varsin pitkälle tarinan ollessa suurimmilta osin aika keskinkertaista tuubaa. Myyntilukujen perusteella jatko-osa on väistämätön, joten kenties Avalanche Software on saanut korjattua nurinan aiheet siihen mennessä!
Ai niin, ja tätä viimeistä ei voi pitää varsinaisesti yllätyksenä, mutta kyllähän Resident Evil 4:n uusioversio on taas aivan törkeän kova taidonnäyte Capcomilta!
Petri Leskinen
Pulmapeli Cocoon yllätti olemalla lähes täydellisen pituinen kokonaisuus, jossa oli niin taiteellista näkemystä kuin innovatiivisia rakenteita. Maailma maailman sisällä tarjosi sopivassa suhteessa haastetta ja uusia ideoita, komeita maisemia ja hämmentäviä kohtaamisia.
Jaakko Herranen
Vuoden kovin yllättäjä oli ehdottomasti Chrono Triggerin kaltaisten retroropellusten suuntaan upeasti kumartava Sea of Stars, joka teki aikalailla kaiken oikein ja yllätti täysin takavasemmalta sen Game Passista aikamoisen randomilla ladatessani.
Yllätyin myös siksi, että löysin itseni pelaamasta kymmeniä, jos satoja tunteja sellaisia pelejä mistä en olettanut missään nimessä tykkääväni. Viittaan siis teihin Diablo 4, Baldur's Gate 3 ja Starfield – enkä edes oikein ole vieläkään osannut päättää, ovatko nämä ylipäätään hyviä pelejä! Elämä on niin vaikeaa.
Toni Turunen
Alkuvuodesta kokeilemani Vampire Survivors ansaitsee komean yllättäjän viitan ylleen. Tokihan sitä ylistettiin minulle jo etukäteen, mutta silti kesti lähes kaksi kuukautta ennen kuin annoin tälle tehokkaan simppelille ja koukuttavalle julkaisulle mahdollisuuden. Seurauksena jokapäiväistä grindaamista, toistoja, kymmenien eri sankareiden kokeiluja, silmät ristissä pelaamista, "vielä kerran ennen unia" -täräyksiä ja hinku palata taistelukentälle taas vapaan hetken tullen. Tätä retrohenkistä julkaisua tahkotessa aivot meinaavat hukkua kuvitteellisen endorfiiniaallon syöksyessä niiden syvimpään onkaloon.
Retrohenkisen pelin edelle vuoden kovimpana yllättäjänä valitsen Armored Core VI: Fires of Rubicon -julkaisun. En tiennyt pelisarjasta juuri mitään ennen tätä, mutta ilmeisesti hyppäsin kelkkaan mukaan parhaalla mahdollisella hetkellä. Näin laadukkaasti toteutettua, haastavaa ja intensiivistä räiskintää on ilo kokea lukuisista toistoista huolimatta. En olisi ikinä uskonut, että FromSoftware osaa tuoda Souls-pelien koukuttavuuden ja armottomuuden tämäntyyppiseen peliin. Täydet pisteet.
Niklas Isberg
Ilahduin huimasti kuullessani uudesta SteamWorld-maailman pelistä ja se onnistui lunastamaan kaikki lupaukset. SteamWorld: Build on mukavan leppoista rakentelua.
Petri Kataja
Selkein yllätys ja melkeinpä koko vuoden positiivisin peleihin ja pelialaan liittyvä asia oli The Game Awards -pippaloissa nähty musiikkiesitys. Jos olette kyseisen ilottelun nähneet, tietänette heti mistä on kyse.
Tarkoitan tottahan toki Alan Wake 2 -pelistä ammentavaan musiikkitanssiesitykseen, jossa lavalla nähtiin Poets of the Fallin alter ego Old Gods of Asgard, Ilkka Villi Alan Waken roolissa, hahmon ääninäyttelijä Matthew Porretta sekä näyttelijä David Harewood. Ja sitten kuin yllättäen mukaan liittyi myös Redemy-pelitalon luova johtaja Sam Lake (Sami Järvi).
Olen suuri Poets of the Fall -bändin ystävä, joten pumpun saama huomio lämmittää mieltä oikein suurella liekillä. Kotimaisen videopelin saama valokeila toki myös, minkä ohella esitys oli mainio kuin mikä.
Mutta se suurin yksittäinen syy sille, miksi tämä ilottelu on jäänyt niin vahvasti mieleen, on Sam Lake. Olen katsonut tämän esityksen YouTubesta enemmän kertoja kuin kehtaan myöntää ja monesta katselukerrasta on kiittäminen Laken ilmettä. Katsokaa nyt, minkälainen hymy miehen kasvoilla paistaa hänen esiintyessään yli sadalle miljoonalle katsojalle! Hieno mies.
Kyseisestä esityksestä enemmän tässä jutussamme: Viime yön The Game Awards -tapahtumassa oli (etenkin kotimaisin silmin) yksi selkeä kohokohta, joka sai melkeinpä liikuttumaan
