Vuosi 2022 oli sohvaperunoinnin juhlaa – toimituksen valinnat vuoden parhaiksi elokuviksi ja sarjoiksi

Risto Karinkanta

Netflixin viimeisimmät omat tuotannot ovat olleet vaihtelevan mielenkiintoisia, mutta viime vuonna käynnistyneinä avauksina tehdyt pelianimaatiot ovat erottuneet edukseen. Erityisesti syyskuussa tarjolle tullut Cyberpunk: Edgerunners on todella katsomisen arvoinen, sillä maailmanrakennus on upeaa, eikä katsojaa säästellä väkivallalta tai paljaalta pinnalta. Jaksojen pituus on vain puoli tuntia, joten ensimmäinen tuotantokausi on katsottavissa alle viidessä tunnissa.

Vuoden aikana on tullut nähtyä luvattoman vähän elokuvia, mutta isoista blockbustereista näyttävin on ehdottomasti Top Gun: Maverick. Kaikessa puolivakavassa hupsuudessaan tarjolla on tähtilippuja ja hävittäjiä koko rahan edestä. Vakavammin ottaen ruotsalaisen uuden ajan auteurin Ruben Östlandin uusin elokuva Triangle of Sadness on hämmentävän hauskaa satiiria megarikkaiden risteilystä, jolla asiat menevät kaakkoon.

Petri Kataja

Tämän vuoden puolivälissä toimituksemme listasi siihen mennessä julkaistujen pelien, sarjojen ja elokuvien parhaimmiston. Linkki juttuun tässä: Vuoden parhaat pelit, sarjat ja elokuvat ovat tässä! Tai ainakin vuoden ensimmäisen puoliskon.

Silloin nimesin viihdyttävimmäksi julkaisuksi James Gunnin ohjaaman ja kynäilemän Peacemaker-sarjan ensimmäisen kauden. Edelleen tuo John Cenan tähdittämä epistola ansaitsee peukkunsa. Mutta mitäpä sen lisäksi? Kovin vähän on tullut ehdittyä näkemään mitään sen suurempaa, mitä haluaisi erikseen kehua. Poikkeuksina tähän Better Call Saulin viimeinen kausi sekä Westworldin niin ikään harmillisesti viimeiseksi jäänyt kausi. Tämä kaksikko viihdytti mainiosti vuoden edetessä.

Näkemättä on kuitenkin vaikka mitä kehuttua Andorista aina Severanceen ja We Own This Cityyn. Haluaisin kyllä kehua Sandmania, mutta en ole ehtinyt katsoa kyseisen Netflix-sarjan ensimmäistä kautta kokonaan. Tähän asti nähty on kuitenkin ollut fantastista.

Peacemaker

Elokuvien puolella olen ehtinyt nähdä vain muutamia elokuvia, sillä katsomatta ovat muun muassa Wakanda Forever, Everything Everywhere All at Once, The Northman ja monta muuta. Siitä huolimatta kolme tuotantoa ovat mielestäni olleet ylitse muiden.

Ensimmäisenä See How They Run, joka oli sopivan höpö Agatha Christie -tyyliä imitoiva/parodisoiva murhamysteeri. Oiva viihdevälipala.

Suorastaan upea on puolestaan Daniel Craigin, Janelle Monáen, Edward Nortonin ja monen muun tutun näyttelijän tähdittämä Glass Onion: A Knives Out Mystery -murhamysteeri. Jouluna Netflixiin saapunut eepos oli vielä parempi kuin edeltäjänsä sekä todella viihdyttävän nokkela filmi. Suosittelen katsomaan, jotta saamme lupailtua jatkoa varmasti.

Kuitenkin ykköseksi kruunaisin Jordan Peelen Nope-teoksen. En kauhuelokuvista yleensä perusta, mutta tämä se vaan toimi todella hyvin, kuten Peelen kaikki aiemmatkin. Jos tältä mieheltä tulee uusi elokuva, olen automaattisesti kiinnostunut, vaikka genre ei olekaan yhtään mieleen. Kovin kauhupainotteiseksi Nopea ei onnekseni voinut kutsua, mutta kiehtovaksi, toimivaksi ja ajatuksiin jääväksi helmeksi sitä on helppo kuvailla. Omissa kirjoissani tämä on vuoden paras filmi.

Jaakko Herranen

Iki-ihanaa Ted Lassoa ei muistaakseni saatukaan tänä vuonna kolmannen kauden viivästyttyä vuoteen 2023. No, haluan pysyä teeman parissa ja mainitsen tähän Welcome to Wrexhamin, tuon Ryan Reynoldsin ja Rob McElhenneyn unelmaprojektin omasta jalkapallojoukkueesta. Vaikka en voi sietääkään tosielämän jalkapalloa, tällaiset lämminhenkiset hyvän mielen sarjat viehättävät minua tätä nykyä niin kovin.

Vuoden ehdottomasti kovin yllättäjä tulee kuitenkin Suomesta ja valitettavasti kahlittuna Elisa Viihteen valikoimiin. Munkkivuori on toinen toistaan mainiompia tekeleitä tehtailleen Jani Volasen uutukainen, joka tarjoaa 80-luvun alussa syntyneelle suorastaan häkellyttävän autenttisen nostalgiatripin kasarille. Itse en lapsuuttani ison kaupungin lähiössä viettänyt, mutta silti ajankuva tässä osuu niin nappiin, kuin vain mahdollista on. Loistavat lapsinäyttelijät, heidän iloa, riemua ja pelkoa heitteleviin tunnetiloihin sukeltaminen, mahtava soundtrack sekä upean epämääräinen tunnelma – koukuttavuudesta puhumattakaan – tekevät tästä ehkäpä parhaimman kotimaisen sarjan kuunaan. Miksi tästä ei puhuta tämän enempää!?

Suorastaan upean sarjavuoden kruunaavat jo mainitut Peacemaker (voi kumpa James Gunn saisit DC:n kamalaan kyntämiseen jotain tolkkua) sekä nerokastakin nerokkaampi Severance (voi kumpa vain toinen kausi pitäisi laadun nyt saavutetulla 5/5-tasolla).

Vuoden parhaista elokuvista kirjoitin jo aiemmin ilmestyneessä "Vuoden yllätykset" -listauksessa.

A-P Kuutila

Katsoin Blonden ja olin valmis antamaan Oscarin suoraan De Armaksen Analle. Huikea suoritus! Toinen varsinainen hyvän mielen elokuva oli Länsirintamalta ei mitään uutta. Molemmat pitävät hienosti otteessaan alusta asti ja jättävät lopussa todella paskamaisen fiiliksen. Tätä on elokuva parhaimmillaan!

Ana De Armas

Petri Leskinen

Tv- ja elokuvarintamalla on ollut erinomainen vuosi. Kerta kaikkiaan loistava Andor palautti uskoa Tähtien Sotaan. Pimeä puoli on todellakin nimensä ansainnut. Toinen tämän vuoden onnistujista on Apple TV+:n nerokas Severance, jonka kauden lopetus hakee vertaistaan.

Veikeä See How They Run tarjosi kevyempää dekkariviihdettä, kun taas Netflixin Athena häikäisi kuvaustekniikallaan. Harvoin olen todistanut samanlaista taituruutta: kohtausten koordinointi on varmasti vaatinut järjestöntä harjoittelua. Youtubesta löytyvä Making of -dokkari raapaisee hieman tekoprosessin pintaa.

Kauhuelokuvilla oli myös hyvä vuosi. Nope, The Black Phone, Barbarian ja Smile esittelivät kaikki hieman erilaisia mutta synkkiä tunnelmia.

Severance cast.jpg

Joonatan Itkonen

Elokuvarintamalla oli hieno vuosi tarjonnan puolesta. Ukrainalainen tuotanto SHTTL juutalaisen kylän viimeisestä kesästä ennen natsien hyökkäystä pysäytti täydellisesti. Mustavalkoinen ja yhdellä otolla kuvattu tarina on mestarillinen helmi, joka tavoittaa ajan ja paikan tavalla, johon harva elokuva pystyy. Se on välitön kuvaus elämästä, jota ei enää ole.

Rikas kerronta ja näyttelijätyö tuo mieleen teatterinäytöksen, johon katsoja ottaa osaa alusta alkaen. Aika menettää vähäisenkin merkityksensä, kun tarina hyppii muistojen ja nykyhetken välillä. Nostalgia kultaa muistot kirjaimellisesti, kun hahmojen subjektiiviset mielikuvat nuoruuden päivistä nähdään lempeän kullan ja kuparin sävyttämissä väreissä. Nykyhetki on mustavalkoinen, sillä se ei ole vielä löytänyt muotoaan kokijan silmissä. Kun kohtalo lopulta saavuttaa pienen kylän tuntuu menetys ja kauhu, jonka tiesimme saapuvan, entistä pahemmalta. SHTTL on tärkeä elokuva, jonka ei pitäisi tuntua ajankohtaiselta enää nykypäivänä, mutta sitä se juuri on.

Kepeämmästä, mutta vähintäänkin yhtä laadukkaasta päästä ovat Guillermo Del Toron mahtava Pinokkio ja Rian Johnsonin nerokkaan Knives Outin jatko-osa Glass Onion. Del Toron visio puisesta pojasta on lähempänä alkuperäistä yli vuosisadan vanhaa tekstiä, mutta näyttää ja tuntuu täysin maestron omalta tuotokselta. Se on henkinen sisarteos Pan's Labyrinthille, joka käsittelee fasismin myrkyllistä otetta yhteiskunnasta lapsen silmin katseltuna. Pinokkion matka sodan runteleman Italian halki ei ehkä sovellu nuorimmille katsojille, mutta sen kauniisti kerrottu faabeli on silti tärkeä nähdä nuorella iällä.

Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama Glass Onion on Agatha Christien hengessä jatkava oma tarinansa, jossa Daniel Craigin esittämä Benoit Blanc palaa selvittämään monisäkeistä murhaa ylimielisten rikkaiden keskelle. Sarjan edellinen osa sivalsi Yhdysvaltojen luokkaeroja herkullisen tarkasti, eikä jatko-osa jää yhtään sen pahemmaksi. Tällä kertaa kohteena ovat some-vaikuttajat, uusrikkaat ja Elon Muskin kaltaiset vaaralliset pässit, joiden suuruudenhulluus ajaa kehitystä vaarallisesti jyrkänteeltä alas. Näyttelijäkaarti on kauttaaltaan erinomainen, mutta Janelle Monáe ansaitsee eritysmaininnan loistavasta roolista, joka Ana de Armasin tapaan erottuu joukosta. Johnsonin hieno käsikirjoitus on valloittava myös siltä osin, että se ei huijaa katsojaansa. Jokainen katsomiskerta tarjoaa uusia paljastuksia, eikä missään vaiheessa tule fiilis, että jotain jätetään kertomatta helpon juonenkäänteen vuoksi. Hyvää käsikirjoittamista kuuluu juhlia, eikä Johnson ole vielä kertaakaan pettänyt.

TV-rintamalla kehuja ansaitsee Andor, joka palautti uskon siihen, että Tähtien sota voi vielä jokin päivä tavoittaa The Last Jedin tasoisen kerronnan muutaman tavattoman heikon elokuvan ja sarjan jälkeen. Pienelle huomiolle jäänyt The English on ehkä tavallista enemmän velkaa John Fordin elokuville, mutta Emily Bluntin luotsaama näkemys lännenelokuvista on säväyttävä mini-sarja, joka potkii kankeaan lajityyppiin eloa pitkän kuivan kauden päätteeksi.