PlayStation Vitan julkaisussa päivänvalon nähneen Army Corps of Hellin vahvuudet piilevät kombossa, jossa yhdistetään strategianaksutteluista tuttua omien joukkojen käskyttämistä perinteisiin toimintapelielementteihin. Valitettavasti pelkkä toimiva taistelumekaniikka ei riitä kannattelemaan muuten puutteellista peliä.
Kukkona tunkiolla
Alamaailman ruhtinas on syösty vallasta. Koston riivaama luurankopäinen sotaherra värvää maahisten armeijan taistelemaan puolestaan. Matka takaisin Helvetin valtaistuimelle kulkee läpi lukuisten demonien täyttämien kenttien, eikä verenvuodatukselta vältytä. Alkuasetelman jälkeen juoni jää taka-alalle. Sarjakuvamaisissa välivideoissa juhlitaan juuri läpäistyn kentän voittoisissa tunnelmissa, mutta muuten rynnistys jatkuu samana tasosta toiseen. Välinäytöksissä käytetään jopa samoja kohtauksia useampaan otteeseen. Taustalla pauhaava hevi sopii tunnelmaan, jota helvetilliset maisemat ja manalan asukit säestävät onnistuneesti.
Kolmeen luokkaan jaetut joukot tarjoavat mukavasti vaihtelua toimintaan. Miekoilla ja kilvillä varustetut perussotilaat hyökkäävät lähietäisyydeltä kimppuun. Keihässoturit nujertavat viholliset kauempaa tarkoin suunnatuilla pistohyökkäyksillä ja maagit luottavat taikuuteensa. Joukkojen ohjaaminen on toteutettu hyvin. Mukana voi kulkea samanaikaisesti kaikkia kolmen luokan taistelijoita, ja ryhmän vaihtaminen kesken tiukimman toiminnan onnistuu vaivattomasti. Eri joukoilla on vielä omat hyökkäysmuodostelmansa, jotka antavat etua luokasta riippuen muun muassa hyökkäysten nopeuteen, tehokkuuteen tai sulavampaan liikkumiseen. Vitan kaksi analogitattia tarjoavat kolmannen persoonan kuvakulmalle otolliset olosuhteet. Muutamaa väkisin tuputettua takapaneelin naputtelua lukuun ottamatta perinteisiin ohjausvaihtoehtoihin keskittyvät kontrollit toimivat erinomaisesti.
Army Corps of Hellin näppärän taistelumekaniikan todellinen nerokkuus paljastuu tasojen loppuun ripoteltuja pomovastuksia vastaan. Armeijan tielle asettuu muun muassa jättimäisiä lohikäärmeitä, minotaureja, langenneita enkeleitä ja muita manalan asukkeja. Loppuvastuksien kukistaminen vaatii tilanteeseen sopivaa varustusta ja oikea-aikaisia hyökkäyksiä. Pomot kutsuvat vielä usein rivivihollisia avukseen. Toiminta on kiitettävän hektistä ja sopivan taktista.
Satapäiseksi kasvavan armeijan kaitsemisessa on etunsa. Maahiset nimittäin palkitsevat päällikkönsä onnistuneiden tehtävien jälkeen paremmilla varusteilla. Veren tahrimilta areenoilta kerätään talteen kaikki tarpeellinen. Kentistä löytyneillä esineillä voi päivittää armeijan varusteita ja ostaa erilaisia tavaroita auttamaan taistelussa. Loppua kohden armeijan moraalia nostavalle kitaralle ja henkiinherättämisrummulle on todellakin tarvetta.
Sotakomentajan arkea
Vaikka Army Corps of Hell tuntuu aluksi mukavan erilaiselta perinteisiin toimintapeleihin verrattuna, pelin puutteet nostavat päätään turhan nopeasti. Värikkään mutta yksinkertaisen ulkoasun alta paljastuu yhteen kikkaan nojaava teos. Peli ei muutu juurikaan ensimmäisten kenttien jälkeen. Kun neliön muotoisista areenoista koostuvissa kentissä ei ole korkeuseroja eikä mitään muitakaan erottavia tekijöitä, toimintaan turtuu. Vihollisissa on hitusen enemmän vaihtelua, mutta silti jopa pomovastuksia kierrätetään. Lisäksi niukasti jaettavat esineet pakottavat pelaamaan samoja tehtäviä useampaan otteeseen, jos mielii päästä käsiksi parhaimpiin varusteisiin. Tämä vain korostaa pelin itseään toistavaa rakennetta.
Toiston lisäksi oudot suunnitteluratkaisut syövät peli-iloa. Paikoin lähes puolituntisiksi venähtävät kentät vaatisivat välitallennuspaikkoja. Edes kotikonsoleilla ei yleensä joudu pelaamaan näin pitkiä pätkiä ilman tallennusta. Varsinkin mukana kulkevalle käsikonsolille lyhyet pelisessiot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Välitallennuksien puuttuminen turhauttaa myös jokaisen kuoleman yhteydessä – koko kenttä on aloitettava alusta.
Army Corps of Hellin toiminnan ja strategian onnistunut yhdistelmä ei valitettavasti pääse täysin oikeuksiinsa. Samanlaisten tasojen läpäiseminen muuttuu nopeasti pelkäksi puurtamiseksi. Hommasta katoaa pelaamisen nautinnollisuus, kun pelaajaa ei yllätetä juonenkäänteillä, uusilla vihollisilla tai toisistaan eroavilla kentillä. Avattavat varusteet paikkaavat tilannetta hieman mutta eivät pysty pitämään mielenkiintoa yllä kovin pitkään. Vaikka pelillä riittää potentiaalia, hankintaa on vaikea täysihintaisena suositella. Helvetin porteille kannattaakin rynnätä vasta alelaarin kautta.
