Bravo Teamin pelaamisen perusteista pääsee parhaiten perille vilkaisemalla aiemmin julkaistun esikatsauksen.
Kovalla kiireellä odottamaan
Periaatteessa on hyvä ajatus pyrkiä eliminoimaan liikepahoinvointi välttämällä vapaata liikkumista, ja Supermassiven idea on teoriassa toimiva: ensimmäisen persoonan liikkumisen sijaan pelaaja osoittaa edessä näkyvää suojaa, ja ohjattavan hahmon syöksyily esitetään kolmannesta persoonasta. Ei liikettä, ei pahoinvointia.
Mutta kuten aina, teoria ja käytäntö ovat yhtäpitäviä ainoastaan teoriassa. Käytännössä manööverointi taistelukentällä on jatkuvaa osoittelua vyötärönkorkuisia seiniä, jääkaappipakastimia ja pahvilaatikkokasoja kohti toivoen, että jostain löytyisi seuraava piilopaikka. Dynaamisen toiminnan sijaan tuloksena on tönkköä löntystelyä.
Erityisen raivostuttavaa on se, että taisteluareenan lopussa on aina jokin palo-ovi tai hissinluukku, josta pitäisi singahtaa läpi. Kuitenkaan tätä maalia ei ole korostettu mitenkään, vaan mitäänsanomattomat seinäkoristeet vain odottavat, että pelaaja onnistuu ymmärtämään niiden erityislaatuisuuden. Tilannetta ei helpota sekään, että oviaukkoa ei voi nähdä kuin muutamasta lähimmästä suojapaikasta. Yritä siinä sitten löytää kotiin.
Tämän oviaukon voi tunnistaa oviaukoksi vain kahden lähimmän ilmanvaihtoaukon takaa osoittelemalla.
Valitse aseesi
Bravo Team antaa pelaajan valita itse työkalunsa: oli käytettävissä sitten Aim-pyssyohjain, Move-kapulat tai tavallinen DualShock, kaikki ovat tuettuja. Kokeilujen perusteella omaksi suosikikseni näistä nousi lopulta Move-kaksikko, vaikka ero sen eduksi ei ollut mitenkään mahdottoman iso. Moven kanssa havaitsin kaikkein vähiten liikkeentunnistuksen sekoilua, vaikka kyse voi olla enemmän tuurista kuin systemaattisesta ilmiöstä.
Kontrollimenetelmästä riippumatta tähtääminen perustuu aina liiketunnistukseen. Kädessä näkyvä ase mukailee enimmäkseen ohjaimen liikkeitä, mistä johtuen kiväärinpiippu porautuu usein immersiota nakertavasti seinien sisään. Tälle ei tietysti mahda mitään niin kauan kuin ohjaimen liikuttelua ei pysty fyysisesti estämään, joten ei sakoteta Supermassivea siitä.
Isompaan hampaiden kirskutteluun on aihetta silloin, kun tussarit lähtevät elämään omaa elämäänsä. Missään pelissä en ole nähnyt yhtä paljon ohjaimen sijainnin ja asennon tunnistamiseen liittyvää sekoilua kuin Bravo Teamissa. Kun tähtääminen ei tämän kaltaisessa pelissä toimi, ei hauskuudesta voi puhua enää lainkaan. Lisäksi parissa kentässä käsiin heitettävän kiikarikiväärin tähtäimen läpi oli kummallisen vaikea sihtailla. Itse onnistuin asettelemaan putken vain hyvin satunnaisesti niin, että sen läpi näkyi yhtään mitään – vihollisesta puhumattakaan.
Tarkka-ampujakoulussa tuskin opetetaan pitelemään kivääriä näin.
Kliseinen mutta yllätyksetön
Bravo Teamissa on olevinaan tarina: fiktiivinen Itä-Euroopan maa Mordeo kärsii poliittisesta epävakaudesta, ja vaaleilla valittu presidentti Toma tarvitsee Yhdysvaltain armeijan apua johonkin tiesmihin. Presidenttiä kuljettava Bravo-tiimi eksyy väijytykseen, presidentti tapetaan (vai tapetaanko, haa?) ja maailmanpelastajat joutuvat pelastamaan itsensä kaaoksen keskeltä. Seuraa poukkoilua miljööstä toiseen, tooosi yllättävä juonenkäänne ja lopussa onnellinen kotiinpaluu. Tähtilippuja ja omenapiirakkaa kaikille!
Harvemmimpa räiskintöjä tietysti niiden käsikirjoituksen vuoksi pelataan, mutta Bravo Teamin juoni on poikkeuksellisen laiskaa työtä. Pettymys tämä on siksi, että taustalta löytyvän Supermassive Gamesin kädenjälkeä on myös paljon kehuttu Until Dawn.
Ponnettoman tarinan antaisi helposti anteeksi, jos peli olisi muuten viihdyttävä kokemus, mutta kun se ei ole. Bravo Team on harvinaisen tönkkö, persoonaton ja kunnianhimottomuutta huokuva rääpäisy, josta saa lähinnä pahan mielen. Kiitos kömpelön liikemekaniikan, se ei sentään aiheuta pahoinvointia. Mutta tämä tuskin riittää ostoperusteeksi.
