Erinomaisten Batman: Arkham Asylumin ja Batman: Arkham Cityn jälkeen ei vaadittu kummoistakaan Nostradamusta ennustamaan, että Batmanin seikkailut saisivat jatkoa. Olihan Rocksteadyn kehittämä kaksikko paitsi kaupallisesti menestyksekäs, mutta myös kriitikoiden ja pelaajien ylistämä. Vaan voi itku ja ahdistus sitä järkytystä, kun saagan kolmannen osan, Batman: Arkham Originsin, tekijäksi paljastuikin hiljaiseloa viettävän mestaristudion sijaan Warner Bros. Montreal. Katastrofi on taatusti valmis eikä epäonnistumista voi välttää, manailivat pettyneet fanit. Onneksi olivat väärässä – ainakin enimmälti.
Tuttu ja turvallinen
Eipä uudelle kehittäjästudiolle ole annettu edes mahdollisuutta epäonnistua: pelimekaniikka, ulkoasu ja tunnelma on kaapattu suoraan siitä, mihin Arkham Cityssä jäätiin. Bättis lyö, loikkaa, helmauttaa viitallaan ja takoo vastapalloon täsmälleen samoin kuin edellisosissa. Jos jotain uutta ja oikeasti taistelutuntumaan vaikuttavaa haluaa väkisin etsiä, olisi se Wii U:n Arkham Cityssäkin esiintyneet sähköhansikkaat. Akkuja lataamalla Lepakkomiehen iskuihin iskostuu muutama tuhat volttia ylimääräistä, jolloin Gothamia vandalisoivat kriminaalit saavat huutia entistäkin kovempaa mahdollisista suojuksistaan huolimatta. Harmillisesti lisälaitteen ytimenä toimiva akku on lainattu tosimaailman älypuhelimista, joten jokaisen käyttökerran jälkeen täytyy kerryttää lisää virtapalkkeja santsikierrosta varten.
Rocksteadyn tuotosten hengessä myös kolmas osa lähentelee ohjattavuudeltaan täydellistä. Lepis heilahtaa katonrajasta varomattoman konnan niskaan ja takaisin nopeammin kuin pelästyneet kätyrit ehtivät kissanaista sanoa. Hiiviskely on Yön Ritarille ominaisinta, mutta perinteistä nyrkkitappeluakaan ei tarvitse kaihtaa. Asearsenaalissa jo aiemmin tutuksi tulleet välineet tarjoavat monenlaisia niksejä vihollisten kyykyttämiseen aina vaijerikoukusta räjähdysgeeliin. Piristävänä yllätyksenä vempaimet ovat suurimmalta osin käytössä alusta alkaen. Aiempien osien taistelutilassa selkärankaan iskostunut loikkiminen ja mättäminen tuntuu riittävän syvälliseltä – kiitos monipuolisten vihollisten. Systeemi vaatii edelleen keskittymistä sen verran, että varomaton Lepakkomies on pian Lepokotimies.
Jouluaterian passaaminen Gothamissa vietettävän välienselvittelyn sijasta ei tarinallisesti yllä aiempien osien tasolle. Black Maskin tarjoama 50 miljoonan dollarin rahapino on saanut entisestään laajentuneen pelialueen asukkaat urapolullaan vasta aloittaneen Lepakkomiehen perään. Joukkio pitää sisällään tuttujen naamojen lisäksi universumiin vähemmän perehtyneelle seikkailijalle tuntemattomia naamoja. Muutaman konnan tiputtaminen olisi tiivistänyt pakettia mukavasti, sillä kiinnostusta ei vain tahdo riittää Shivan ja Copperheadin kaltaisiin tuntemattomuuksiin. Etenkin yksinpelin ensimmäinen puolikas tuntuu hivenen pomppivalta, eikä punaista lankaa tahdo löytyä. Onneksi tutun virnistelevän narrin osuus tekee loppupuoliskosta huomattavasti kiinnostavamman. Mukana on monia ajatuksen tasolla erinomaisia kohtauksia. Harmillisesti tuuraajastudio ei ole kuitenkaan onnistunut saamaan ensimmäisestäkään kliimaksista kaikkea potentiaalia irti. Toki Arkham Cityn huikea lopetus veti riman atmosfäärisiin korkeuksiin, mutta silti viimeistä silausta jää kaipaamaan.
Juonikuvion lisäksi tarjolla on tuttuja sivutehtäviä. Arvuuttajan aikakausi on vasta tulossa, mutta rakkaalla lapsella on onneksi monta nimeä. Enigmana tunnettu älykkö on pelaajan riesaksi piilottanut jälleen melkoisen pinon kerättäviä esineitä. Uutena haasteena Gotham Cityn tietoverkko on samaisen kriminaalin hallussa, joten kaupunginosat on ensihätään vapautettava hakkerin kynsistä. Samaan syssyyn pelaajan käyttöön avautuvat pikamatkustuspisteet, joille onkin tarvetta. Siinä missä Arkham Cityssä avoimen pelialueen koko säilyi vielä suunnilleen kompaktina, uusimmassa seikkailussa kuntaliitokset kääntyvät jo itseään vastaan. Kaikkialle ei yksinkertaisesti riitä kiinnostavaa nähtävää ja tehtävää. Ehkä puutuminen on iskenyt muutoinkin, sillä edes tarinan myötä aukeavat taistelu- ja hiippailuhaasteet eivät enää jaksaneet innostaa entiseen malliin.
Lepakko sotkeutui verkkoon
Bättis on uusien kehittäjien käsissä siirtynyt juhlistamaan väkivallan ilosanomaa verkon puolelle. Moninpelissä rivivihollisten saappaisiin hypänneet konnakolmikot yrittävät saada toisen tiimin ohella saalistajakaksikon hengiltä. Vastavuoroisesti Lepakkomies ja Ihmepoika Robin singahtelevat tyrmäämässä pahaa aavistamattomat jengisotilaat unten maille. Aivan suotta, sanoisin. Moninpeliä ei jää kaipaamaan, sillä Arkhamien suola on yksinpeli ja tarina. Kyllähän sitä paremman puutteessa pelailee, mutta pitkäkestoinen tai ratkiriemukas eivät valitettavasti kuulu parhaiten kuvaileviin sanavalintoihin. Teknisesti toiminta jättää myös kylmäksi, sillä pitkät latausajat ja jatkuva odottelu ovat valitettavia tosiasioita.
Niinköhän lie tekijöille tullut kiire aikataulujen kanssa, kun kokonaisuus ei tunnu lainkaan yhtä hiotulta kuin aiemmat osat. Ruudunpäivitys on hetkittäin likempänä diashow'ta kuin sulavan tasaista rullaavutta. Etenkin pikamatkustaessa tämä käy hyvinkin tutuksi. Muutamaan otteeseen grafiikat eivät ottaneet latautuakseen ajoissa, ja joutuipa Enigman kätyrin kuulustelunkin jättämään keskustelutuokion käynnistymättömyyden takia toiseen kertaan. Peli-iloa konehuoneen köhiminen ei pilaa, mutta olisi Rocksteadyn perintöä suonut hyödynnettävän aavistuksen tarkemmin. Tarinat korruptoituneista tallennuksista ei onneksi koskettanut omaa seikkailuani, mutta tekijöiden puheiden perusteella luvassa on taatusti vielä useita päivityspaketteja. Toisaalta on kuitenkin todettava, että jouluinen Gotham on todellä näyttävän näköinen. Viemäristöt ja muut sisätilat eivät ymmärrettävistä syistä yllä samanlaisiksi design-helmiksi, vaikka ajavatkin asiansa.
Arkham Origins on takuuvarmaa viihdettä mutta samalla toistaiseksi trilogiaan ehtineen sarjan selvästi heikoin osa. Mikään osa-alue ei yksinkertaisesti aivan yllä Arkham Asylumin ja Cityn tasolle. Etenkin tarina olisi kaivannut viimeisen silauksen useaan käännekohtaan, jotta koko kymmentuntisen seikkailun koluaminen koukuttaisi edeltäjiensä tavoin. Nykyisellään kokonaisuus jää pelillisesti toimivaksi mutta fiilikseltään hitusen valjuksi. Turhan varman päälle pelattu seikkailu kumartaa Rocksteadyn suuntaan liian nöyrästi. Vaan on sitä silti monia huonompiakin tapoja viettää joulua kuin Gothamin yössä liihottaen.
