Siitä on liki kymmenen vuotta, kun pelasin edellisen kerran uutta Castlevaniaa. Kyseessä oli Nintendo DS:n Dawn of Sorrow, joka kokosi linnaseikkailujen peruselementeistä varsin mainion kokemuksen. Kaihoisien muistojen vallassa päätin tarttua tilaisuuteen ja katsastaa mitä Belmont-suvun ahdinkoon kuuluu tänä päivänä. Ennen arvostelukappaleen saapumista pelko oli paikoin aitoa, sillä toisinaan vanhojen rakkaiden sarjojen modernisointi ei vain ota onnistuakseen. Rohkeutta odotukseen valoi tieto, että kyseessä on jatko-osa suitsutusta osakseen saaneelle Lords of Shadowille.
Sekavat sukujuuret
Castlevania: Lords of Shadow 2 käynnistyy kertaamalla Belmontin suvun villejä käänteitä, jotka muodostavat kuin kieroutuneen goottilaisen version Kauniista ja rohkeista. Draculaksi muuttunut Gabriel Belmont ottaa yhteen poikansa Trevorin kanssa, minkä seurauksena torahammas vaipuu tiedottomaan tilaan vuosisadoiksi. Historian toistaessa itseään verenimijä palaa tajuihinsa modernissa maailmassa, eikä kunnon pelisankarin tavoin muista mitään tilanteeseen johtaneista tapahtumista. Ajoitus sentään on oikea, sillä pian paikalle ilmaantuva entinen kiistakumppani Zobek varoittelee itse vanhan vihtahousun paluusta maailmaan. Keppi muuttuu porkkanaksi, sillä jos Dracula estää Saatanan maihinnousun, saa hän palkkioksi ikuisen rauhan sielulleen. Oli vain ajan kysymys koska traagisesta vampyyriruhtinaasta tehdään pelattava hahmo, joten saagan viimeisin käänne ei tunnu erityisen tuoreelta idealta.
Vaikka lepo tekee yleensä hyvää, vuosisatojen kauneusunet jättävät jälkensä keneen tahansa. Vasta herännyt Dracula on vain varjo entisestä loistostaan, joten seikkailun aikana hänen on löydettävä menetetty mahtinsa. Etenemisen myötä plakkariin kertyy kaikenmoisia temppuja, jotka auttavat punaviittaa haastavassa tehtävässään. Muodonmuutokset ovat aina olleet vahvasti läsnä vampyyrilegendoissa, ja niitä hyödynnetään vastaan tulevissa melko yksinkertaisissa pulmatilanteissa: pieniin koloihin on helpompaa ahtautua rottana kuin atleettisena tukkajumalana. Legendaarisen epäkuolleen ketteryyttä esitellään lukuisissa kiipeilytilanteissa, ja ketjuissa roikutaankin paikoin kuin Hobitti-elokuvan jatko-osassa konsanaan. Onneksi homma on toteutettu sen verran hyvin, ettei reunoilla riippuminen juuri ärsytä alkupään pomotaistelua lukuun ottamatta.
Castlevania: Lords of Shadow 2:n toiminnallisuuden vuoksi taistelusysteemi on nostettu tärkeään rooliin. Vaikka sekopäinen riehuminen voi tuottaa tulosta, kärsivällinen opettelu kantaa mehukkaampaa hedelmää. Kaikki viholliset eivät tosin kaadu pelkällä napinhakkaamisella, sillä välillä niiden puolustus on murrettava ennen varsinaista vahingon aiheuttamista. Ominaisuuksia pääsee kehittämään hirviöiden niittämisestä trendikkäästi karttuvilla sieluilla. Monipuoliset kyvyt saavat helposti ajatukset solmuun, mutta harjoittelutilanteista ei onneksi pulaa tule. Kolossaaliset pomovastukset erilaisine taktiikkoineen pitävät huolen siitä, että perusasiat on vähintäänkin oltava hallussa.
Vielä kerran viemäriin
Tapahtumien kulissina toimiva maailma avautuu tutkittavaksi alue kerrallaan. Sarjalle uskolliseen tyyliin uudet ominaisuudet päästävät sankarin paikkoihin, joita voi aluksi tarkastella vain etäältä. Aiemmin saavuttamattomat kielekkeet ja huoneet sisältävät yleensä Draculan voimia vahvistavia bonuksia, jotka helpottavat taistelussa pimeyden armeijaa vastaan. Kaikkea ei toki tarvitse löytää, vaan kokemuksesta voi nauttia suoraviivaisella etenemiselläkin. Suurin ongelma ympäristön suhteen on, ettei se ole erityisen kiinnostava kuin hetkittäin. Vaihtelua yritetään luoda kahdella eri aikakaudella, joiden välillä toiminta poukkoilee, mutta ratkaisu ei pelasta tasapaksua kokonaisuutta. Vaikka maisemat ovat kieltämättä näyttäviä, vastaavia on nähty niin useassa pelissä, että puutuminen uhkaa jo ennen matkan puoltaväliä. Alan vähitellen epäillä joka toisen pelisuunnittelijan olleen entiseltä ammatiltaan viemäriarkkitehti.
Audiovisuaaliseen puoleen on panostettu kiitettävästi. Ympäristöt ovat toki kliseisiä, mutta niiden toteuttaminen huokuu laatua. Tällä kertaa maisemia voi ihailla sarjan aiempia osia paremmin, kiitos vapaan kameran. Ratkaisu helpottaa myös lukuisten salapaikkojen etsimistä. Taidokas hahmoanimointi puhaltaa taisteluihin sekä kiipeilyyn oikeanlaista tekemisen meininkiä. Sen sijaan useissa tilanteissa käynnistyvät kamera-ajot rikkovat kokonaisuutta puuduttavuudellaan. Tunnelmoivaa äänimaailmaa tuetaan varmoilla näyttelijävalinnoilla: Draculana kähisevän Robert Carlylen lisäksi juttua riittää muun muassa Star Trek -veteraani Patrick Stewardilla sekä Hank Moodylle lukuisia tilaisuuksia antavalla ihanalla Natascha McElhonella. Valitettavasti dialogi vain heittäytyy paikoin melko typeräksi.
Viemärit ja kliseisyys eivät ole Castlevania: Lords of Shadow 2:n ainoat ongelmat, sillä myös rytmitys ontuu kuin amputoitu porsas. Linnaseikkailunsa tunteville pelin alkupuoli tuskin tarjoaa kiinnostavia hetkiä, varsinkin kun kaikki mahdollinen tunnutaan selittävän pelkästä selittämisen ilosta. Varsinainen tarina käynnistyy vasta muutaman tunnin sähellyksen jälkeen, mikä tekee kokonaisuudelle karhunpalveluksen: Puuduttavasta johdannosta selviytymisen jälkeen ei paljoa kiinnosta koluta samoja maisemia uudestaan salapaikkojen toivossa. Tämän tyylisessä teoksessa pelaamisen pitäisi olla hauskaa ja tutkimusmatkailuun kannustavaa, ei puuduttavaa suorittamista pakon edessä.
Veren maku suussa
Mercury Steamia ei voi syyttää yrittämisen puutteesta. Castlevania: Lords of Shadow 2 pyrkii selvästi lepyttämään ensimmäiseen osaan pettyneitä sarjan pitkäaikaisia faneja ja samalla säilyttämään siitä innostuneet uudet pelaajat. Ajatus on kaunis, mutta teknisesti pätevä lopputulos ei vain tuo täyttymystä. Vaikka peli on paikoin viihdyttävä, on se samalla myös puuduttava ja kokonaisuutena sekava. Valitettavasti Draculastakaan ei saada irti kaikkea potentiaalia, sillä nyt tuo vampyyreista tunnetuin on se kolmastoista toimintasankari tusinassa.
