Ranskalainen kauhudebyytti
Kovatasoisten laatupelien maineessa paistatteleva ranskalaispelitalo Ubisoft availee luovuuden ovia uusiin suuntiin huippusuositun Tom Clancy -arsenaalinsa lisäksi. Brothers In Arms: Road to Hill 30 iskee oman palikkansa toisen maailmansodan lajityyppirattaisiin, ja pian myös urheilupelien saralla alkaa vyörytys Microsoftilta hankitun sporttipelisarjalisenssin avulla. Ubisoftin määrätietoista ja ihailtavan ennakkoluulotonta aluelaajennusta maustetaan lisäksi kauhupuolella. Survivalhorror- eli henkiinjäämiskauhupeli Cold Fear on pelitalon debyytti pimeälle puolelle, eikä paljosta jää kiinni, ettei medioissa vähemmälle ennakkohuomiolle jäänyt toimintasäikyttely yllätä pelikansaa täysin helmat korvissa.
Kylmää pelkoa paatissa
Cold Fear heittää pahaa aavistamattoman pelaajansa USA:n rannikkovartioston upseeri Tom Hansenin denimeihin tutkimaan myrskyn riepottelemaa venäläistä kalastusalusta, joka ajelehtii tuntemattomasta syystä Siperian ja Alaskan tuntumassa. Meriviranomaisen piinaavin työvuoro alkaa tämän noustessa jättiläismäisen paatin kannelle, joka on kirjaimellisesti veritahrojen peitossa. Säännöllisesti rannikkovartiostoonsa yhteydessä olevan Hansenin pitää selvittää, mitä aluksella on tapahtunut, ja pelastaa mahdolliset henkiinjääneet. Kauan ei tarvitse kulman taakse kurkkia, kun vihamielisyytensä osoittava laiva on tarjoamassa pelaajalle äkäisen yksisuuntaista menolippua taivaallisimmille merivesille.
Cold Fear on eksoottiseen laivaympäristöön sijoitettu toiminnantäytteinen henkiinjäämiskauhuilu, joka lainailee siekailematta Resident Evil- ja Silent Hill -pelisarjojen konseptia, pelimekaniikkaa ja ongelmanratkonnan aakkosia tuodakseen esille oman näkemyksensä modernista actionsäikyttelystä. Huomio kiinnittyy ensimmäisenä öisen hirmumyrskyn riepottelemaan alukseen, joka on pelialueena vaikuttavasti toteutettu. Alus ja sen lukuisat puomiköysin kiinnitetyt kontit, pelastusveneet sekä ripustuskoukut muiden tarvikkeiden ohella huojuvat rajusti jättimäisten aaltojen mukana, piiskaavan rankkasateen iskiessä vasten pelaajan kasvoja. Näkymä laivan kansialueella on vähintäänkin kaoottinen, ja tätä autenttisen visuaalista sekasortoa tehostetaan sopivasti keskiraskaalla liikesumennustehosteella sekä pimeyttä halkovilla yötaivaan salamoilla.
Hurjassa promillehumalassa vaappuva paatti ei ole kuitenkaan vain pelkkää verkkokalvojen hämmennystä, vaan sillä on poikkeuksellisen vahva vaikutus itse pelin dynamiikkaan ja pelattavuuteen. Edestakaisin heijaavat kontit saattavat torpata pelaajan pahasti ruhjeille, mekaanisia vaurioita kärsineet sähköpaneelit antaa kivuliasta volttihierontaa tai laivaa vasten vyöryvät aallot horjuttaa pelaajan avolaidoilta suoraan mereen. Laivan sisätiloissa ympäristön tuottamien arvaamattomien tilanteiden määrä laskee, mutta interaktiivisuutta lisätään lukuisilla kaasupulloilla, petroolitynnyreillä, kaasuputkien pyöröventtiileillä sekä muilla kohteilla, joiden tuhoaminen saa aikaan pyroteknisen äkkiräjähdyksen.
Pelaajaa tukutetaan harmailla lisähiuksilla, kun Tom Hansenille selviää aluksella suoritettu pahasti epäonnistunut biologinen salakoe, jolle osa laivahenkilökunnasta on altistunut. Näin vastassa ei ole pelkästään kokonainen venäläismiehistö - joka paranoiasta kärsivänä ampuu kaikkea mikä liikkuu - vaan myös näiden tartunnan saaneet mutaatiovariantit, jotka pistävät lihoiksi niin jäljellä olevaa miehistöä kuin paatilla palloilevaa Hanseniakin. Venäläistä teurastuspolkkaa säestetään tasaisin väliajoin tarinaa kuljettavin välianimaatioin.
Ahoi, venäläismutantteja tyyrpuurissa
Kolmannen persoonan vinkkelistä pelattava, ennaltamääritellyillä kamerakulmilla varustettu Cold Fear sisältää väkivaltaisten konfliktien selvittelyyn erityisen toisen persoonan olkanäkymän (vasen liipaisin), jonka avulla Hansen pystyy kurmottamaan kutsumattomia päälletulijoitaan (oikea liipaisin). Olkanäkymä on lähes identtinen kopio Resident Evil 4:n vastaavasta, mikä on varsin yllättävä yhteensattuma, mutta yhtä kaikki toimiva sellainen. Olkanäkymä mahdollistaa myös samanaikaisen liikkumisen ja näin molemmat tatit ovat hyötykäytössä. Samaa liikkumistapaa olisi toivonut oletusarvoiseksi myös kolmannessa persoonassa, jossa liikutaan yksiulotteisesti vain vasemmalla analogitatilla. Hauskana pikkulisänä Hanson voi tarrata myös kaiteisiin kiinni (Y-nappi), mikäli askeleet alkavat viettää isoimpien keinahdusten aikana vetten vietäväksi.
Biologisten kokeiden maanantaikappaleista koostuva vihollispopulaatio vaihtelee pienistä, Alien-elokuvasarjan "facehuggereita" etäisesti muistuttavista niljakkaista tartunnan saaneisiin venäläismiehistön jäseniin sekä astetta ikävempiin supermutantteihin. Teköäly ei minkään olennon kohdalla onnistu oveluudellaan kauhunväreitä lisäämään, mutta viholliset kyllä löytävät pelaajan, mikäli tämä samalle reviirille eksyy. Eri mutaatiotyyppien toimintatavoissa on myös pieniä eroja: siinä missä pikkuveitikat etsiytyvät hitaasti lattiaa, seinää tai kattoa pitkin uuden isäntänsä oraalisiin tiehyihin neuvottelemaan lopullisesta vallanvaihdosta, muut zombiekloonit hyökkäävät kimppuun suoraviivaisen vauhdikkaasti.
Cold Fear jää todella mainioista lähtökohdistaan huolimatta jumittamaan moneen kertaan nähtyjen bittisäikyttelyjen tasolle. Kauhuelementit olisi voitu toteuttaa paljon viimeistellymmin ja kuluneita kaavoja innovatiivisemmin. Nykyisellään shokkitilanteita ei hyödynnetä kuin puolittain ja vihollisten tappamislogiikkakin on turhan helposti omaksuttavissa. Positiivisena huomiona vihulaiset eivät kuole tavallisella keskivartalokurmotuksella, vaan nämä nousevat kerta toisensa jälkeen ylös, kunnes näiden pään losauttaa pois harteilta. Tämänkin jälkeen ilkimykset äityvät jälkiryppyilyyn. Pelaajan raskas hengitys ja paikoin vaaratilanteisiin reagoiva ohjaimen värinäefekti ovat mainioita lisiä tunnelman luomiseen, mutta hengityksen täysi hyödyntäminen jää puolitiehen. Panikoiva hyperventilaatio äkillisesti pimenevässä huoneessa tekisi terää pelitunnelmalle ja saisi ohjaimen omistajan aivan toisella tavalla imaistuksi kauhukierteen syövereihin.
Pelissä on myös tukku pienempiä asioita, jotka jarruttavat antoisaa pelaamista. Automaattiset tallennuspaikat ovat paikoin turhankin harvassa, eikä manuaalista tallennusmahdollisuutta tarjota. Kontrolli- ja kuvasäätöjä voi muokata vain alkuvalikossa, ei itse pelissä. Monille suurin kompastuskivi on kuitenkin pelikartan puuttuminen. Laivan rakenteen joutuu siis opettelemaan ulkoa, mikäli mielii navigoida tehtävien mukana. Onneksi paatti on varsin loogisesti rakennettu, joten pienellä opettelulla ja keskittymisellä suuntiminen onnistuu ilman karttaakin.
Pelillisenä lisäepäkohtana mutaatiohirmuja ilmestyy usein alueille, jotka on kertaalleen jo läpikäyty. Mistä lie tulevat, kun pelkkä oven avaaminenkin pelaajan jäljittämiseksi on näille lurppahuulille ylivoimainen tehtävä. Aseeton lähitaistelu on tehty myös äärimmäisen vaisusti: kun panokset tuliluikuista loppuvat - usein hosumisen takia - pelaaja voi heittää toivonsa ellei nopeasti löydä lisäammuksia, sillä kehno meleehyökkäys vain yllyttää vihuja. Aseettomaan kurmotukseen olisi toivonut huomattavasti tehokkaampia keinoja. Ei huonoa, ettei jotain hyvääkin: pelialueet tarjoavat hauskoja onnettomuuksia epäonnekkaille itänaapurin irvikuville näiden jäädessä milloin hyökyaallon huuhtaisemaksi, milloin vinhasti heiluvien konttien jalkoihin. Mustaa huumoripilkettä Darkworksin ideanikkareilta.
Myrskyä vaan ei mylväystä
Pelin visuaalinen anti on Cold Fearin ehdoton valtti. Itse laiva on ympäristönä todella näyttävä, ja horisontista kumpuavien jättiaaltojen lähestyminen on ensimmäisellä pelikerralla henkeäsalpaava näky. Myös laivan sisätilojen suunnitteluun on käytetty aikaa. Tämä näkyy realistisena arkkitehtuurina ja tunnelmallisina teemoina vaihtuen kirkkaista keittiötiloista utuisen hämyisiin konehuoneisiin. Burnout 3:sta tuttu Renderware-grafiikkamoottori puskee runsaasti näyttävää erikoistehostetta aina kameraa piiskaavasta sateesta dynaamisiin varjoefekteihin, jotka liikkuvat keinuvan laivan mukana. Ulkoasu on muutenkin erittäin skarppi ja yksityiskohtainen. Tom Hansen ja laivan muut asukit ovat kohtuullisen hyvin mallinnettuja, joskin liikeanimointi on paikoin jäykähköä.
Pelin äänimaisema saa puolestaan reilusti pyyhkeitä. Pahin kupru havaitaan laivan kannella, jossa hirmumyrsky rankkasateineen ei tuota minkäänlaista ääniefektiä. Sama kritiikinaihe jättikokoisten aaltojen kanssa, jotka paiskovat laivaa edestakaisin. Ääniefektit rajoittuvat täysin kannella heiluviin tavaroihin sekä muutamiin laivan sivuille lyöviin tyrskyihin. Lopputuloksena on todella onneton, epärealistinen ja oudon tyhjiömäinen äänimaailma, jonka dominoivin osa on Hansenin tennareiden kopse. Juuri kun massiivinen meren pauhu, tuulen humina ja raskas sateen ropina olisivat tuoneet pelin audioantiin tyylikästä silausta, nämä tärkeät äänimaailmaa rakentavat elementit ovat poissa. Vaisuudesta kärsii myös Hansenin asearsenaali, joista puuttuu kokonaan bassopuolen ponnekkuus ja dynamiikka. Monikanavaäänen hyödyntäminen jää yksinkertaisesti torsoksi.
Vetisen toimintakauhun puolipioneeri
Cold Fear on Ubisoftilta kelpo debyytti toimintakauhupelien genreen. Öisessä hirmumyrskyssä puolelta toiselle keinuva aavelaiva tuo mukanaan kokonaan uudenlaisen dynaamisen ympäristön perinteisten survivalhorror-pelien staattisiin pelialueisiin verrattuna. Omaperäinen pelialue jää vain harmittavasti sen ainoaksi bravuuriksi. Mikäli Cold Fear sijoittuisi maalle, se voisi edustaa mitä tahansa geneeristä Resident Evil- tai Silent Hill -kloonia. Kauhuelementtejä rakennetaan samoin perinteisin shokkikeinoin, eikä toimintapuolen toteutuskaan juuri omaperäisyydellään häikäise. Uutta toimintakauhupeliä hakeville fransmannien väkivaltainen 18 ikävuoden lätkällä varustettu Cold Fear on lapsuksistaan ja sisällöllisestä yllätyksettömyydestään huolimatta väkevä lajityyppinsä edustaja.
