Desert Storm tarjoaa räiskinnän ystäville taktista toimintaa Persianlahden hiekkaisissa maisemissa. Tehtäviä on 15, jotka vaihtelevat ohjusalustojen tuhoamisesta aina vankien vapauttamiseen. Desert Storm on ensimmäinen osa Pivotal Gamesin Conflict-sarjasta, ja alku vaikuttaa hyvältä. Jos Delta Force tuntui liian tiukalta, voi Desert Storm olla juuri sopiva ratkaisu.
Peli sijoittuu toimintapelien lajissa jonnekin arcaden ja vakavampien pelimuotojen välimaastoon. Pelaajan on välillä pakko miettiä eri etenemisratkaisuja, koska suoraan vaaroihin juokseminen ei aina ole se paras ratkaisu.
Vanhaa mutta toimivaa
Ideana tiimipohjainen toimintapeli ei ole uusi. Näyttihän Rainbow Six jo vuosia sitten, kuinka kaikki toimii. Desert Storm käyttää vanhoja ideoita, mutta pelin hyvä toteutus pelastaa sen vajoamiselta unohdukseen. Pelattavuuteen liittyvistä alkuhankaluuksista pääsee harjoittelemalla eroon, eikä näppäimistöä ja hiirtä jää kaipaamaan. Automaattitähtäys rikkoo realismia, mutta on pelattavuuden kannalta hyvin tärkeä.
Pelaaja saa komennettavakseen neljä eliittisoturia. Ohjattavakseen voi valita joko amerikkalaisen Delta-ryhmän, tai vaihtoehtoisesti englantilaiset SAS-miehet. Ryhmän valinnalla ei ole muuta merkitystä kuin erilaiset univormut. Kummassakin ryhmässä on neljä miestä joilla on omat erikoistaitonsa. Joukkoon kuuluu tarkka-ampuja, raskaiden aseiden ekspertti, ryhmänjohtaja ja räjähdeasiantuntija. Kaikkia ryhmän jäseniä saa ohjata itse. Jos tämä tuntuu tylsältä, voi heitä myös komentaa seuraamaan tai avaamaan tulen.
Sotilaan voi myös lähettää varmistamaan aluetta ennen koko ryhmän etenemistä. Useimmiten tämä on ainoa tapa säilyä hengissä. Tankin ollessa kukkulan takana selviää hyväonninen pelaaja yhden miehen menetyksellä. Pahimmassa tapauksessa kukkulan takaa vyöryy sellainen vihollismassa, että siitä selviää vain laittamalla konekiväärin laulamaan. Tämä luo peliin parhaimmillaan hyvän, hysteriaa lähentelevän tunnelman. Tankit jylistävät armotta kohti pelaajaa ja viholliset huutavat parhaiden elokuvien tapaan.
Pelin edetessä ryhmän jäsenet keräävät kokemusta, ja samalla myös taidot kasvavat. Aseiden hallinta ja kestävyys vihollisen luoteja vastaan paranevat.
Pelin tekoäly ei ole sieltä kirkkaimmasta päästä. Viholliset juoksevat välillä päin seiniä, eikä sotilasta päin heitetty kranaatti ei saa aikaan välttämättä minkäänlaista reaktiota. Välillä viholliset käyttäytyvät niin kuin pitääkin: laukauksen kajahdusta säikähtävät vartijat eivät jää paikoilleen vaan ryntäävät pelaajan näköpiiriin. Viholliset huutelevat toisilleen omalla kielellään, ja pahaa-aavistamattomat sotilaat jopa laulelevat itsekseen. Kultakurkun keskeyttäminen puukon sivalluksella tarjoaakin pelin nautinnollisimpia hetkiä.
Pölyä ja pyssyjen pauketta
Pelin grafiikassa on kohtuullisen paljon yksityiskohtia. Taivaalla lentelee lentokoneita ja vuoristoissa kirmaa vuohia. Jostain syystä kuitenkin tuntuu siltä, että joissakin kohdissa yksityiskohtia olisi saanut olla vieläkin enemmän. Esimerkiksi autiomaa on loputtoman tylsää katseltavaa. Tässä tiimi on hakenut varmasti realismia, mutta pelaajan viihtyminen on unohdettu jonnekin pelintekijöiden muistiinpanoihin.
Onneksi mahtavat kaupunkikentät pelastavat tilanteen. Pelaajalle riittää tutkittavaa sivukujilla ja kattorakennelmissa, joita kaupungeissa on todella paljon. Yksityiskohtien ihastelu ei mene hukkaan, koska tekijät ovat piilottaneet kenttiin lisävarusteita aina ensiapupakkauksista sinkoihin. Maisemat ovat realistisia ja välillä jopa nautittavia. Välillä jää mielellään katselemaan, miten omien joukkojen lentokoneet tuhoavat juuri ylitetyn sillan – pelaajan käskystä.
Pelin äänet ovat arvoitus. Vasta neljännessä kentässä huomasin että taustalla humisi sama melodia kuin ensimmäisessäkin tehtävässä. Tätä ei kuitenkaan taistelun tuoksinassa huomaa, ja ainahan musiikit voi laittaa kokonaan pois. Musiikki vahvistaa todella hyvin pelin vakavaan luonnetta. Aseiden äänet ovat laadultaan vaihtelevia. Parasta on raskaan konekiväärin vakuuttava papatus, joka kuitenkin häviää jykevyydessään kiinteille konekivääripesäkkeille. Tarkka-ampujan kiväärit paukahtavat mojovasti, ja äänenvaimentimella varustettu kivääri päästää mukavan pienen suhahduksen. Räjähdykset ovat kauttaaltaan realistisen kuuloisia ja ajavat asiansa.
Äänipuolen suurin pettymys oli ilmatorjuntaan tarkoitettu sinko. Sen laukaistessa sai vain nauttia syvästä hiljaisuudesta. Ohjuksen laukaisusta tai sen iskeytymisestä kohteeseen ei kummastakaan kuulu minkäänlaista ääntä.
Aavikkomyrsky opettaa
Pelin aseista suurin osa on mallinnettu Yhdysvaltain armeijan perusvalikoimasta, mutta matkan varrelta löytyy myös ulkomaista kalustoa. Kentistä löytyy erilaisia versioita singoista, kivääreistä ja muista tarvikkeista. Pelaaja voi käyttää myös hyväkseen vihollisten luovuttamia kiinteitä ampuma-asemia. Aseilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Kiväärillä osuu kauas, mutta hitautensa takia se on lähes kelvoton lähitaistelussa. Haulikolla lahdataan tehokkaasti lähituntumassa vellovia vihollisia ja konekiväärillä se onnistuu vielä piirun verran paremmin.
Kaikkia varusteita voi vaihdella keskenään. Sotilaiden henkilökohtaiset taidot tulevat siinä vaiheessa vastaan, kun esimerkiksi raskaan konekiväärin hallitseva taistelutoveri saakin kouraansa kiväärin. Tarkkuuskivääri tuntuu heiluvan ja pomppivan sotilaan käsissä niin voimakkaasti, että sen luovuttaa mieluusti takaisin sen paremmin hallitsevalle kaverille.
Pelistä löytyy myös lukuisia kulkuneuvoja. Parissa kentässä pääsee ajelemaan tankilla tai jeepillä, ja molemmista löytyvät paikat jokaiselle tiimin jäsenelle. Yksi ohjaa, toinen miehittää konekiväärin, kolmas tähtäilee isolla panssarintorjuntatykillä ja neljäs joutuu tyytymään pelkkään istumiseen. Auto yliohjautuu hirvittävästi, ja ajotuntuma on kuin ilmassa liitelyä. Maasturi poukkoilee tien laidasta laitaan pienestäkin tatin nykäisystä, mutta ongelmaan tottuu onneksi nopeasti. Pelaajan työksi autossa jää ohjaaminen, koska tekoäly hoitaa vihollistankkien tuhoamisen. Tankkia ohjatessa pelattavuuteen liittyviä ongelmia ei synny, koska tankki liikkuu hitaasti ja vaivalloisesti.
Kokonaisuutena toimiva
Desert Stormissa on myös kelpo co-operative-moninpeli. Pelikaverin kanssa pelataan yhteistyössä sama kampanja läpi kuin yksinkin. Sodan kauhujen kohtaaminen kaverin kanssa on erittäin mielenkiintoista ja paikoin jopa palkitsevampaa kuin yksinpeli. Molemmilla pelureilla on yksi sotamies apurina. Hyvänä puolena on se, että tiimipeliä voi pelata myös yksinpelillä tienatusta tallennuksesta. Samoja alueita ei tarvitse siis koluta kahteen kertaan. Suurin miinus on laskeva ruudunpäivitysnopeus, joka tekee pelaamisen vaivalloiseksi. Tähän kuitenkin tottuu yllättävän äkkiä.
Jos kevyellä kädellä tehty taktinen räiskintä kiinnostaa, on Desert Storm varmasti rahan arvoinen ostos. Kontrollien oppimisen jälkeen pelaaminen on nautittavaa. Peli on hyvä esimerkki siitä, että hyvä kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa: Desert Stormin mikään osa-alue ei ole loistava, mutta silti peliä pelaa mielellään.
